Kaipaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen avoimuutta ja läpinäkyvyyttä jotta asiat – olivat ne sitten kuinka hyvänsä vaikeita ja uhkaavia – tulisivat ilmi ja kaikille selväksi. Eräs ystäväni sanoi, että sosiaalisista etuuksista pitäisi ottaa 50 % pois niin valtionvelkaa ei tarvitsisi ottaa lisää. Jos näin on, tulisi seikka olla kaikkien tiedossa ja asiasta tulisi myös rohkeasti keskustella päättäjien toimesta. Samalla tulisi kuunnella ´kansan ääntä´, sillä vaikka kansa ei aina ole oikeassa menetelmistä, on se monesti oikeassa tavoitteista. Sankarillista suorapuhetta ei vain mistään kuulu kun puolueen linja ja huoli omasta urasta haraa vastaan.
Väitän, että ajatus Suomen pienistä tuloeroista on myytti. Tämä johtuu velkaantuneen ja työuupuneen keskiluokan suuresta koosta. Todella rikkaita on meilläkin vähän, mutta kuten aina, on heillä sitten myös todella paljon rahaa. Ideealistisesti kysyn miksi köyhimpiä ei voitaisi auttaa mahdollisimman suorilla tulonsiirroilla? Henkilökohtaista vastuuta ja välittämistä siis peliin! Sosiaalisia yrityksiä enemmän, aktivointikeskuksia ja uusia palvelumuotoja! Valta kansalaisvaltiolle eikä monikansallisille suuryrityksille! Harvat kotimaiset hyväntekijät ja lahjoittajat voisivat samalla tulla julkisuuteen näyttämään esimerkkiä. Suomalainen vaatimattomuus kun on tässä kohtaa puhdasta arkailua, samalla kun julkitullut hyvyys mielestäni kannustaisi meitä muita uskomaan tulevaisuuteen. (Poikkeuksena tietenkin ne kateelliset suomalaiset ikipölkyt, jotka ajattelisivat että “mitä perkelettä tuo nyt oikein elämöi rahoistaan ja hyvyydestään”.)
Väitän, että väestömme ´köyhyys ja kärsimys´ on luonteeltaan elämänlaatuun ja ennenkaikkea toivoon sekä uskoon liittyvää. Siis… useimmilla meistä on toki ulottuvillamme riittävästi päivittäisiä kaloreita, mutta onko meillä tunnetta elävästä sosiaalisesta tukiverkosta tai tunnetta siitä että voin halutessani oikeasti vaikuttaa? Tunnetta kansallisesta ja alueellisesta yhteisöllisyydestä kaiken demografisen kirjavuuden ja arkisten huoliemme ja yksinäisyyden sekä masennuksen keskellä? Tunnetta siitä, että meille kerrotaan totuus? Tunnetta siitä, että yrittänyttä ei lytätä? Tunnetta siitä, että ´järjestelmä´ tekee käytettävissä olevien resurssien myötä kaikkensa auttaakseen vähäosaisia? Tunnetta siitä, että menestys on muutakin kuin jättivelka, ympäristöä tuhoava elämäntapa, stressaantuneet perhesuhteet, yksi ainoa virallinen mediatotuus, ja aivopesty vimma toteuttaa samaa perverssiä keinounelmaa kuin kaikki muutkin kivasti sisustetun propagandatehtaan impotentit apinatyöläiset.
Tilanne on päinvastoin! Harvinaisen selkeästi ja vakuuttavan suorasukaisesti päinvastoin! Kaiken aikaa vahvistetaan suuryritysten asemaa, kavennetaan sosiaalisia etuuksia, vähennetään jo lainkin mukaan välttämättömien peruspalveluiden saatavuutta ja laatua, sekä sohitaan näkyvän ja kuuluvan talouskeskustelun osalta sinne sun tänne ilman selkeitä linjoja – paitsi siltä osin kun ne tarkoittavat säästökohteita sosiaalisista menoista! (Ne todelliset ja vahvimmin elämäämme sekä tulevaisuuteemme vaikuttavat talouteen, integraatioon, sekä vapaakauppaan liittyvät päätökset tehdäänkin sitten hiljaisuuden vallitessa korkeimman tason kabineteissa.)
Tarvitsemme visioita ja vilpittömiä vaikuttajia. Ihmisiä, jotka viestillään oikeasti ravistavat vakiintuneita rakenteita ja uhkaavat arkoja päättäjiä ja taloudellista harvainvaltaa niin nopeilla ja dramaattisilla kansalaisaktiivisuuden muodoilla, että järjen käyttö sekä asioiden yksinkertaistaminen ylemmällä päätöstasolla alkaa tuntua houkuttelevalta ja suorastaan ainoalta rationaaliselta vaihtoehdolta. Samalla ylätason kleptokratia joutuu tekemään myönnytyksiä pelirahastonsa suhteen ja tyytymään ainoastaan… sanotaan vaikkapa 80 prosenttiin kansakunnan liikuteltavissa olevasta varallisuudesta.
Taloudessamme (mikä ei suinkaan ole muista maista ja globaalista taloudesta irrallinen olento) virtaa uskomattomia varallisuusmääriä, mutta ne keskittyvät harvojen instituutioiden ja tahojen haltuun. Suurinta osaa tästä varallisuudesta ei voida nykyisellään käyttää yhteiskunnan hyvinvoinnin palauttamiseen (jos sitä on koskaan ollutkaan), sillä ne ovat juridisesti, poliittisesti ja ideologisesti ulottumattomissa. Niihin voitaisiin päästä kiinni vain jos parlamentaarikot sekä kansa yhdistäisivät voimansa, kansalaistottelemattomuus ja -aktiivisuus kohoasi aivan toiselle tasolle, kansalaisvaltion rippeet palautettaisiin jollain ilveellä paikoilleen, emme lotkauttaisi korvaamme EU:n tietyille vaatimuksille, ja ennenkaikkea välittäisimme toisistamme.
Löytyykö Suomesta vielä joskus tulevaisuudessa todellista, rohkeata, edestä johdettua, asioista niiden oikeilla nimillä tapahtuvaa, kylmäverisen asiallista mutta tunteita herättävää, asiantuntevaa ja aiheisiin pureutuvaa julkista keskustelua ympäristöarvoista ja ympäristötuhosta? Voimmeko vielä joskus käydä kansana tasa-arvoista ja yhteiskunnan läpäisevää, meitä kaikkia yhdistävää keskustelua joka perustuu ihmisen sisimmässä elävään sisäsyntyiseen moraaliin ja siihen nojaavaan luontaiseen ymmärrykseen? Entä tuleeko vielä päivä, jolloin maamme johto puhuu ympäristöstä kytkemättä aihetta järjettömiin kasvutavoitteisiin tai milloin minkäkin taantuman aiheuttamaan vaatimukseen ´olla ihan vielä´ suojelematta ympäristöä kun ´siihen juuri nyt ei ole varaa´
Nykyjärjestelmässä luonto ja yhteiskunnan heikko-osaisimmat häviävät kerta toisensa jälkeen. Puhun megatrendistä, enkä huomioi yksittäisiä yksittäisten vaikuttajien tekemiä hyviä tekoja – kai niitäkin on… Milloin tämä meno oikein muuttuu?
Raision seudun koulutuskuntayhtymän johtava rehtori Matti Lehtonen totesi Vakka-Suomen haastattelussa (28.1.), että Mynänmäellä lopetetun muinaistekniikan koulutuksen ja sitä antavan osaston ainoa tavoite on ollut median kosiskelu. Tärkeämpää olisi Lehtosen mukaan “tuottaa opetusta alueen nuorille ja työvoimaa yrityksille”, samalla kun muinaistekniikka “ei oikein palvellut Turun seudun elinkeinoelämää”.
Lausunto on mielestäni vihjailussaan törkeä, halventaen sekä muinaistekniikan osaston henkilökunnan että osaston niin Varsinais-Suomesta kuin muualtakin tulleiden opiskelijoiden tekemää kovaa työntekoa. Oma lukunsa ovat vielä Varsinais-Suomeen jääneet muinaistekniikan artesaanit, joista moni on perustanut oman yrityksen. Heitäkään johtavassa asemassa olevan koulutusviranomaisen vähättelevät puheet tuskin lämmittävät.
Valmistuneet muinaistekniikan opiskelijat ovat tähän mennessä työllistyneet miltei 100-prosenttisesti. Noin puolet heistä on sijoittunut kulttuurialalle, neljäsosa saa kulttuurialalta merkittäviä sivutuloja, ja neljäsosa on työllistynyt muualle. Osa muinaistekniikan artesaaneista on jatkanut opiskeluaan mm. Turun yliopiston arkeologian laitoksella. Myös tätä muinaistekniikan vahvaa tulostaustaa vasten RASEKO:n rehtori Matti Lehtosen lausunto on outo.
Muinaistekniikka kiinnostaa nuoria, ja hakijoita muinaistekniikkaan onkin aina ollut enemmän kuin oppilaitoksemme muille osastoille. Muinaistekniikka kiinnostaa aidosti myös mediaa, mikä Matti Lehtosen mukaan on seurausta “median kosiskelusta”. Todellinen syy Lehtosen lausuntoon lienee kuitenkin yleinen ärtymys muinaistekniikan näkyvyyttä kohtaan. Erikoista asiassa on se, että yleensä koulutusyksiköt ja niiden johto ovat ylpeitä oppilaidensa ansaitsemasta näkyvyydestä mediassa.
Muinaistekniikan medianäkyvyys on RASEKO:n ja Mynämäen kunnan johdolle ymmärrettävästi hankala asia. Vuonna 2007 suljettujen ovien takana tehdyt valmistelut ja päätökset muinaistekniikan koulutuksen lopettamisesta ovat yksi muinaistekniikan kiinnostavuutta yllä pitävä seikka, semminkin kun lopetuspäätös koetaan kaikkialla muualla vääränä ja tietämättömyyteen sekä ennakkoluuloihin perustuvana.
Suomalainen nykykulttuuri on juurettomuutta. Väitän myös että melkoinen osa kansalaisistamme kärsii samoista ongelmista kuin minkä hyvänsä nujerretun ja modernin liepeille ahdetun alkuperäiskansan ihmiset. Alkoholi, työttömyys, paskaruoka ja masennus… Siihen vielä päälle nykyajan jo sinällään mukanaan tuoma yksinäisyys, ympäristötuho ja henkinen sekä sielullinen lobotomia.
Tottakai yleistän, mutta eikö olekin niin että ainoastaan jotain yleistä voi ´yleistää´?
On mielenkiintoista seurata mitä reaktioita henkilökuvani Turun sanomissa (16.1.) on aiheuttanut. Odotettuun tyyliin seutukuntani hallinnollinen ja kristitty sisäpiiri on rivien välissä jälleen tuohtunut – enhän vastaa heidän ihannettaan hiljaisesta ja kuuliaisesta seurakuntalampaasta.
Itselleni on täysin sama mihin ystäväni, tuttuni, työtoverini tai naapurini uskovat. Kyse on uskonnonvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta, sekä kunkin yksilön omista valinnoista ja näkemyksistä hyvän elämän ja eheän tasapainon saavuttamiseksi. Olen viime vuosina kuitenkin törmännyt kerta toisensa jälkeen vastakkaiseen asenteeseen kristittyjen kansalaisten suunnalta. Mistä moinen ennakkoluulo?
Itseeni kohdistuen kyse ei kaiketi ole suoranaisesta syrjinnästä tai uskonnonvapauden rajoittamisesta, vaan siitä jatkuvasta hiljaisesta tunteesta ja tiedosta että monet elämääni jossain taustalla vaikuttavat ihmiset eivät ymmärrä eivätkä hyväksy muita kuin oman maailmankatsomuksensa ja totuutensa. Todistamani henkinen rajoittuneisuus ja vihjaileva ylimielisyys luovat minussa yhä uudestaan ja uudestaan vilpittömän epäuskoista turhautumista, ärtynyttä huvittuneisuutta, sekä lujittavat tahtoani kamppailla arkisen vapauden ja tasa-arvon puolesta. Ketä ja mitä minä oikein muka uhkaan?
Kirkkolain uudistus vuodelta 1993 ja hallitusmuodon perusoikeusuudistus vuodelta 1995 muodostavat nykyisen uskonnonvapauden perustan. Onkin mielestäni kertakaikkisen ihmeellistä, että vaikkapa taloudellisia ja koulutuspoliittisia päätöksiä tehdään tai vähintäänkin valmistellaan pienissä epävirallisissa intressiryhmissä, joiden identiteetin yhtenä kivijalkana toimii nurkkakuntainen kristillisyys. Jos taas olet tunnustuksellisesti eri maata, kuulut silmälläpidettävien ja epäluotettavien toimijoiden joukkoon ilman äänivaltaa.
Turun sanomien artikkeli esitteli lyhyesti maailmankatsomuksellisen ajatteluni perusteita, tuoden myös esille yhteiskuntakriittisyyteni. Kyse oli henkilökuvasta, joka omalla pienellä panoksellaan antoi toivoni mukaan jotain myös julkiseen arvokeskusteluun. Ilmeisesti on kuitenkin tahoja jotka haluaisivat unohtaa uskonnonvapauden käsitteen, vaientaa yhteisönsä soraäänet, sekä hiljentää julkiset puheenvuorot yhden totuuden yksiääniseksi kuiskeeksi. Toivon olevani väärässä.
Kaiken järjestyminen ilmiöiksi ja havaintojen kautta aika-avaruuskohteiden hetkellisiksi todellisuuksiksi ei tarkoita maailmankaikkeuden ymmärtämistä. Tällä hetkellä miltei kaikki jää meille vielä näkymättömäksi, jolloin suurin osa toiminnastamme on joko arkea, mystiikkaa tai pimeään sohimista. Uskonnon ei tule ottaa kantaa tässä kehityksessä tai kehittymättä jäämisessä, mutta jokaisen meistä uskon tulee ohjata omia valintojamme sillä vain siten teemme niitä sokeudestamme huolimatta perustellusti – oli kyse sitten tieteestä tai jostain muusta inhimillisestä toiminnasta.
Ihminen on aina ollut eräänlaisen aaltohiukkasdualismin puristuksessa – niin henkisesti kuin älyllisestikin. Keino vapautua on ymmärtää kaiken olevan yhtä, kaiken olevan yhteydessä kaikkeen muuhun, kaiken elävän. Olkoon näkemyksen tämänhetkinen työnimi sitten säieteoria tai jumalten tahto, katson väistämättömältä näyttävän romahduksenkin edessä kykenevämme hitaaseen ymmärryksen lisääntymiseen. Tai ehkä jopa siitä johtuen.
"Universum"
Sanomalehtiartikkeli koskien allekirjoittaneen käsityksiä kivikauden elämästä, kivikauden havainnollistamisesta, sekä nykyajasta.
Kivikauden toimintaryhmä Kuttelo on nyt myös Facebookissa. Mikäli olet Facebookin käyttäjä, pääset sivuillemme laittamalla FB:n hakukenttään ´Kuttelo´. Voit myös klikata alla olevaa linkkiä.
Sivuilla on runsaasti valokuvia menneistä tapahtumista, sekä joitakin videoita! Tervetuloa kaikki!
Päätös muinaistekniikan koulutuksen tulevaisuudesta Loimaalla on vielä auki. Viime tiistaina (15.12.) päätöksen piti olla Loimaan koulutuskuntayhtymän hallituksen kokouksen asialistalla, mutta toisin kuitenkin kävi. Syynä tilanteeseen on epävirallisten tietojen mukaan Loimaan ammatti- ja aikuisopiston johtoryhmän omassa kokouksessaan 14.12. kesken jäänyt köydenveto OPM:n myöntämien aloituspaikkojen käytöstä. Mahdollisesti aloitettava muinaistekniikan koulutuslinja kun ei ole ainoa paikkoja haluava taho.
Lopullinen päätös muinaistekniikan kohtalosta Loimaalla siirtyy seuraaviin johtoryhmän ja hallituksen kokouksiin eli ensi vuoden puolelle. Toivotaan parasta.
puitten varjoissa
elää muisti
koskessa
kuohuu kertomus
kallioissa kaikki kirjat
tähdissä mennyt valo
päivän paisteessa vanha lämpö
sateessa ikilaulu
kotiin ovat he menneet
jättäen
minut
etsimään sanoja
puun juuret
metsälammen pohjassa
hiljaa kaloja hipaisee
samalla kun latvan lehtiä
kutittaa tuuli
mikä ote asioihin!
rikkonaiset kivet
ylpeinä kohottavat päätään
vedestä
pimeyden keskellä toisiaan tervehtii
tuulen uurtamat rantakalliot
katsovat ulapalle
paneutuen olemiseen
tuokioksi
tavoitan
ikuisuuden
Jatketaan mielenkiintoista haastattelua Anne Pöyhösen kanssa. Anne, löytyykö vanhasta ajoitusperinteestä mitään liittyen aineettomampiin kysymyksiin? Esim. milloin kannattaa parantaa eri tauteja, milloin on edullista mennä naimisiin, milloin käydä oikeutta, milloin suorittaa tiettyjä kansanuskoon liittyviä rituaaleja tms?
Kuun rytmi näkyy lähes kaikessa arkipäiväisessä elämässä. Yleisesti ottaen vaikutus menee niin että kun Kuu lähtee kasvamaan uuden kuun päivästä eteenpäin, niin kaikki silloin aloitettu kasvaa ja siis menestyy. Vähenevän kuun aikana puolestaan viedään jo aloitetut projektit loppuun. Kaupankäynnissä tämä meinaa sitä että laina kannattaa ottaa vähenevällä kuulla, niin lainasumma ei kasva vaan kutistuu nopeasti pois. Sopimukset ja muut joiden soisi kasvavan ja tuottavan tulosta on taas hyvä aloittaa kasvavalla kuulla. Täydellä kuulla taas tulee tehtyä hätiköityjä ja tunnevaltaisia päätöksiä, joten se ei ole viisain aika lähteä viemään asioita oikeuteen tai allekirjoittaa sopimuksia. Täydenkuun vaikutus alkaa jo päivä paria ennen täydenkuun päivää. Harkintaa tulee käyttää.
Moni tauti itää viikon ja sitä sairastetaan toinen viikko, joten nykyäänkin reseptit kirjoitetaan 7 tai 14 päiväisiksi, eli kuun neljännesten pituisille ajanjaksoille. Kasvavalla kuulla elimistö imee lääkeaineet ja vitamiinit tehokkaammin käyttöön, ja vähenevällä kuulla taas puhdistuu ja erittää ulospäin, jolloin sama lääkeannos ei vaikuta yhtä tehokkaasti. Kaikkea mitä elimistöstä haluaa pois kannattaa kansanperinteen mukaan häätää vähenevällä kuulla.
Tiedän sinun tutkineen myös riimuja ja erityisesti riimusauvoja. Kysehän on vanhasta kalenterijärjestelmästä, joka on ollut käytössä myös Suomessa. Monet saattavat yllättyä, että myös Suomessa on riimuja käytetty… Miltä ajalta Suomen viimeisimmät riimusauvat ovat, ja miten riimusauvat ovat ohjanneet ihmisiä ajoittamaan askareensa?
Riimusauvat olivat aikalaisille yhtä tavallisia kuin almanakka tai kännykän kalenteri on tämän päivän ihmisille. Sen avulla tietää mikä päivä tänään on, milloin juhlapäivät ovat, ja milloin on sovittu tapaamisista kavereiden ja liikekumppaneiden kanssa. Mikään kansa ei kauaa selviä ilman kalenteria muutamia pieniä tropiikissa eristyksissä asuvia heimoja lukuunottamatta. Kalenteri on yhteiskunnan toimivuuden perusta. Sen avulla rytmitetään työ ja juhla, maksetaan palkka, kokoonnutaan markkinoille käteistämään omat metsästykset ja käsityöt, maksetaan verot hallitsijalle, peritään korkoa lainasta, käydään käräjiä, sovitaan avioliitoista ja työsopimuksien kestoista jne. Varhaisimmat kalenterit joita ihmisten tiedetään kaivertaneen ovat neandertalin ihmisten hautalöydöistä. Aikaa on siis aina seurattu. Yksikköinä on ollut vuorokausi, kuunkierto ja vuosi.
Ei tiedetä milloin riimukalenterien käyttö alkoi, mutta vanhimmat kappaleet joita julkisissa museoissa on, ovat 1500-luvun alkupuolelta. Nykyaikana kirjakaupat myyvät kalentereita lähinnä vain vuodeksi kerrallaan eteenpäin, joten tulevaisuutta – esim. pääsiäislomien sijainteja – harva osaa suunnitella useammaksi vuodeksi eteenpäin. Puuhun kaiverretut riimukalenterit taasen olivat ikikalentereita, joten niistä voitiin katsoa pysyvät ja liikkuvat juhlapäivät viikonpäivineen vuosikymmeniksi eteen- ja taaksepäin. 1500-1700 -lukujen ihmisellä oli siis mahdollisuus kotitekoisilla kalentereillaan suunnitella elämäänsä paljon pitemmille ajanjaksoille kerrallaan, jos vain kalenterin käyttäjällä taitoa riitti. Voimme turvallisesti olettaa että kalenterin lukutaito oli niinkuin muukin älyä vaativa taito; sen pystyi oppimaan mutta kaikki sitä eivät suinkaan osanneet. Eihän nykyäänkään moni muista montako päivää missäkin kuussa on, saati että 1.1. oli tänä vuonna (2009) torstai, ja ensi vuonna se on perjantai, ja seuraavana vuonna lauantai.
Riimusauvoista käy ilmi että Suomessa oltiin hyvin perehtyneitä riimuihin siinä missä Ruotsissakin. Kalenterikäytössä riimuilla ei kuitenkaan kirjoitettu sanoja vaan merkittiin päiviä, eli siis numeroita, joten kirjoitustaidosta ei saada tehtyä suoria johtopäätöksiä. Selvää kuitenkin on että jos mitkä tahansa 7 merkkiä kaivertaa 52 kertaa peräkkäin, ne jäävät mieleen, ja ne osataan laittaa samaan järjestykseen myöhemminkin. Kuun vaiheita merkitessä käytettiin yhdeksäätoista riimua, ja myös niiden järjestys osattiin. Tästä on vain lyhyt matka siihen johtopäätökseen että merkkien äännearvot tunnettiin, äänteet kun mahdollistavat järjestyksen mieleenpainamisen graafista kuviota paremmin, ja ilman järjestyksen tuntemista riimusauvaa ei pystynyt käyttämään, eikä kunkin vuoden kuun vaiheita tulkitsemaan.
Varmasti älykkäät ja tiedonhaluiset yksilöt oppivat latinalaisetkin kirjaimet riimujen lisäksi, ja arabialaiset numerot riimujen/päiväpulkkien viivojen lisäksi. Paperi oli kuitenkin harvinaista ja pergamentti kallista, joten arkipäiväinen tapa oli kaivertaa merkkejä puukolla puunpalaan, ja siihen käyttöön riimut olivat paljon arabialaisia numeroita kätevämpiä. Lisäksi riimuilla saatettiin esittää luvut kymmenestä ylöspäin yhdellä merkillä, kun arabialaisissa numeroissa siihen tarvittiin kaksi. Selkeästikin riimut olivat järkevämpi tapa kirjoittaa vuoden päivät ylös puuhun kuin pyöreiden kolmosten, kuutosten, kasien ja ysien kaivertaminen – kaariahan on vaikeampi nätisti kaivertaa.
Riimusauvojen käyttö loppui 1800-luvulle tultaessa, kun 1700-luvulla tapahtunut asteittainen siirtyminen juliaanisesta gregoriaaniseen kalenteriin jätti useita päiviä välistä, ja syntyi vanha luku ja uusi luku. Silloin merkkipäiviin sidotut sananlaskut “Kevättä kynttelistä” (Kynttilänpäivä), “Jaakko heittää kylmän kiven” jne. siirtyivät yli 10 päivää pois paikoiltaan, ja 1900-luvun alussa siirtymä oli jo 13 vuorokautta. Kun almanakka tarjosi kuun lisäksi planeettojen aseman ja paljon muita uutisia ja tietoja, oli myös se houkuttimena riimusauvoista luopumiselle ja uuteen kalenteriin siirtymiselle. 1700-luvun alun sodat (Isoviha) vaurioittivat kansan psyykeä niin pahasti että (samoin kuin toisen maailmansodan jälkeen) kansalla oli tarve unohtaa vanha ja etsiä parempaa elämää tulevaisuudesta. Uuteen kalenteriin siirtymiseen vaikutti siis moni tekijä, ja riimut jäivät pois käytöstä. Silti jotkut käyttivät ja tekivät riimusauvoja vielä 1800-luvun alussa, joten siirtymäaika oli pitkä.
Hieman toimitettuna täältäkin tuttu “Muinaistekniikka – lahdattu kilpailuetu?” nyt myös Turun Sanomissa.
Noin neljätoistatuhatta vuotta sitten tapahtuneen maanviljelyn ja kotieläintalouden kehittymisen jälkeen on ihmisen tarinaa hallinnut kiihtyvä kulttuurievoluutio, jonka myötä ylivoimaisesti suurin osa ihmiskuntaa elää nykyään teollistuneessa ja vahvasti kaupungistuneessa korporatiivisen sekä valtiollisen kleptokratian ja monikansallisen viihdekulttuurin luonnehtimassa disinformaatioyhteiskunnassa. Ennen tuota ratkaisevaa siirtymistä ravinnontuotantoon ehdimme kuitenkin fysiologisesti lähes nykyisenkaltaisina ihmisinä elää satoja tuhansia vuosia pienissä ihmisryhmissä metsästäjä-keräilijöinä, luomamme matalateknologisen kulttuurin avulla hyvin eri tyyppisiä luonnonympäristöjä asuttaen ja hyödyntäen.
Luonnonmateriaaleista valmistamamme työkalut ja aseet turvanamme kykenimme viimeisen sadan tuhannen vuoden kuluessa siirtymään mm. Papuan ja Uuden Guinean viidakoihin, Australian kuiville ja kuumille aavikoille, Tyynen valtameren piskuisille saarille, Tulimaan äärimmäisen vaihteleviin ja ankariin olosuhteisiin, pohjoisen lähes rajattomalle havumetsävyöhykkeelle ja lopulta myös arktisten alueiden kylmään autiuteen. Vaikka siis olemmekin alun perin sub-trooppiseen luonnonympäristöön sopeutuneita kädellisiä, olemme kehittyneen älykkyytemme myötä voineet luomiemme sosiaalisten rakenteiden, kulttuurimme ja teknologioittemme avulla siirtyä täysin uusille alueille, joista jokaisella on ollut omat kulttuuria, teknologiaa ja fysiologiaammekin vastavuoroisesti muokkaavat ekologiset ja maantieteelliset erityispiirteensä.
Näistä ihmisen kannalta aikoinaan uusista ympäristötyypeistä pohjoinen havumetsävyöhyke edustaa nykyäänkin yhtä laajimmista yhtenäisistä ekologisista alueista.. Miten luonnonympäristö on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä kehittyneitä alkuperäiskulttuureja sitten muovannut? Onko alueen alkuperäiskulttuureilla mahdollisesti vieläkin joitain yhteisiä piirteitä ja jos on, johtuuko se nimenomaan samankaltaisista ympäristöoloista?
Metsäkulttuuripiiri?
Afrikasta noin satatuhatta vuotta sitten Lähi-itään siirtynyt nykyihminen jatkoi kulkuaan jääkauden tundra-alueille riistaeläinten perässä, niiden seuratessa mannerjäiden vähittäistä vetäytymistä aina vain pohjoisemmaksi. Aikanaan jäiden vallasta vapautuvan Euraasian pohjoisosat peitti vähitellen yhtenäinen havumetsä, jota Pohjois-Euroopasta Beringin salmen kautta Pohjois-Amerikan itärannikolle ulottuvalla vyöhykkeellä on viime aikoihin saakka asuttanut joukko metsäympäristöön sopeutuneita metsästäjä-keräilijöitä. Matalateknologisia kulttuureita edustavina yhteisöinä ne ovat olleet täysin riippuvaisia ympäröivän luonnon suomista mahdollisuuksista, ollen myös alttiina sen asettamille rajoituksille ja haasteille. Niinpä kaikkia havumetsävyöhykkeellä eläneitä historiallisia metsästäjä-keräilijäkulttuureita leimaa mielestäni tietty samankaltaisuus – oli kyseessä sitten materiaalinen tai henkinen kulttuuri.
Yhtäläisyyksiä esimerkiksi suomensukuisten kansojen arkaaisen metsäkulttuurin ja Pohjois-Amerikan vastaavilla leveysasteille eläneiden historiallisten intiaanikulttuurien välillä on runsaasti. Näitä ovat mm. puun ja tuohen monipuolinen käsittely- ja käyttötaito, sekä havumetsä-ympäristölle tyypillisten eläinlajien äärimmäisen keskeinen asema niin ravinnonhankinnan kuin uskonnonkin kannalta. Voidaankin sanoa, että Beringin salmen molemmin puolin on rakennettu kotamaisia asumuksia ja hirsimökkejä, hakattu halkoja, valmistettu taidokkaita tuohiastioita ja kunnioitettu karhua metsän valtiaana. Nämä kulttuuriset elementit ovat säilyneet sekä Vanhan että Uuden Maailman metsäkansojen keskuudessa senkin jälkeen kun ne ovat historian saatossa siirtyneet maata viljeleviksi kyläasujiksi tai vaikkapa poronhoitonomadeiksi.
Tuhansien vuosien aikana kehittynyt sopeutuminen pohjoiseen havumetsään näkyy alueen kansoissa vieläkin. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että kulttuuri ei ole yksinomaan dynaaminen ja muutoksille altis, kaiken aikaa uutta esille tuova kokonaisuus, vaan myös voimakkaasti säilyttäviä ja konservatiivisia mekanismeja sisällään pitävä monimutkainen olento. Kun tähän muuttumattomuuden ja muutoksen sekadynamiikkaan lisäämme vielä konservatiivisuuden tukemaa turvallisuuden vaatimusta korostavat pohjoisen luonnon asettamat tiukat elämisen reunaehdot, käy pohjoisen havumetsävyöhykkeen eri kulttuurien näihin päiviin asti säilynyt omaleimaisuus ymmärrettäväksi.
Mitä sitten tarkoitan luonnon asettamilla reunaehdoilla? Miten pohjoinen havumetsäympäristö on tuhansien vuosien ajan suoraan sanellut sitä miten meidän tulee käyttäytyä? Vastaus löytyy mielestäni lyhyestä kasvukaudestamme, pitkästä ja kylmästä talvestamme, hyötykasvien osalta suhteellisen vaatimattomasta lajivalikoimastamme, sekä siitä että kuvatunkaltaisessa ekologisessa todellisuudessa taivaltavien metsästäjä-keräilijöiden jokaisen yksittäisen ihmisryhmän on toimeentulonsa varmistaakseen täytynyt rajoittaa kokonsa varsin pieneksi, samalla kun sen hyödyntämä maantieteellinen alue on vuotuiskierron puitteissa ollut mittava. Edes maanviljelyksen saapuminen maamme leveysasteille ei merkittävästi muuttanut tilannetta, sillä lyhyt kasvukausi, kaskenpolttotekniikka, sekä pitkä talvi pitivät ihmisryhmien koot pieninä, niiden liikkuvuuden verraten suurena, sekä ravinnonhankintakeinot monipuolisina metsästyksen ja kalastuksen ollessa edelleen välttämätön osa selviytymisstrategiaa.
Juuri yllä kuvaamani luontotodellisuus on mielestäni muokannut pohjoisten havumetsä-kulttuurien joukkoon kuuluvasta suomalaisesta elämänmenostamme sitä mitä se pitkälti vielä nykyäänkin on. Me olemme suuria ihmisjoukkoja harvakseltaan sietävää, ujoa ja mielellään luonnon rauhaan vetäytyvää kansaa, joka kavahtaa helposti kaikkea uutta ja outoa. Toisaalta, huomattuamme jonkin elämäämme ilmaantuneen vieraan tekijän tai ilmiön olevan jotain suhteellisen vaaratonta, hyvin herkästi ja enempiä ajattelematta annamme sille samat olemassa olon mahdollisuudet kuin kaikelle muullekin hyväksymällemme. Liian vieraalta vaikuttavat ja uhkaavan oloiset uutuudet sen sijaan jäävät alitajuntaamme pitkäksi aikaa huolella seurattaviksi silmätikuiksi. Mikäli mitään uutta ja yllättävää ei asiaan liittyen lopultakaan ilmaannu, suhteemme käsiteltävään asiaan muuttuu ajan kanssa arkisemmaksi.
Nämä tapamme toimia ovat olleet kaiketi välttämättömiä tullaksemme lumisessa ikimetsässämme toimeen. Pienelle, suoraan luonnosta riippuvaiselle ja paljon liikkuvalle ihmisryhmälle jonkin uuden kohtaaminen on aina ensin mahdollinen uhka, mutta toisaalta myös mahdollisuus. Mikäli uuden kohtaaminen on koettu jollain tapaa myönteisesti, se on nopeasti ja vaivatta käytetty hyväksi ja sisällytetty ryhmän kollektiiviseen elämänmenoon. Mikäli uusia asia on syystä tai toisesta taas havaittu uhaksi, on tapamme väistyä ja välttää tilannetta. Tämä johtuu siitä, että suuresti luontoriippuvaisilla pienillä ihmisryhmillä ei yksinkertaisesti ole ollut varaa vaarantaa yhdenkään jäsenensä terveyttä ja turvallisuutta, vaarantamatta samalla koko ryhmän mahdollisuuksia.
Esimerkki tästä toimintatavasta on vielä nykyäänkin viettimme olla puuttumatta outoihin tilanteisiin tai vaikkapa katsoa muualle kun esimerkiksi raitiovaunussa tai paikallisjunassa henkisesti sekavalta vaikuttava henkilö pyrkii puheväleihin. Suomalainen jäyhyys on ikiaikainen selviytymisstrategia pakkasen puremassa havumetsässä.
Ujoutemme, ihannoimamme korkea työmoraali ja aikaansaavuus, vähäpuheisuutemme ja vaikkapa alkoholin, uskonnon tai keskikesän sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla esille tuoma arktinen hysteriamme liittyvät mielessäni kaikki meidän metsäläiseen kulttuuritaustaamme. Samalla tapaa ympäristöönsä reagoivia ja sitä havainnoivia kansoja löytyy kaikkialta pohjoisen havumetsävyöhykkeen piiristä – oli kyseessä sitten niinkin kaukana toisistaan elävät kansat kuin vaikkapa savolaiset ja intiaanit.
Savolaiset intiaanit
Mielenkiintoinen esimerkki näiden kahden toisiaan suuresti muistuttavan metsäläiskulttuurin samankaltaisesta pohjavireestä on 1600-luvulla Amerikan itärannikolla Uudessa Ruotsissa tapahtunut Värmlannin savolaisten sekä paikallisten algonquin –kansojen kohtaaminen. Intiaanien mielestä Ruotsin siirtomaata asuttamaan saapuneet metsäsuomalaiset poikkesivat muista eurooppalaisista kansoita täydellisesti, ollen hyvin samankaltaisia heidän itsensä kanssa. Suomalaiset olivatkin paikallisissa metsissä kuin kotonaan, toisin kuin kaupunkeihin ja leppoisaan kulttuurimaaseutuun tottuneet keskieurooppalaiset tai siirtokuntaa johtavat ruotsalaiset aateliset virkamiehet ja sotilaskomentajat. Suomalaiset rakensivat hirsimökkejään, metsästivät, kalastivat, keräsivät marjoja ja harjoittivat kaskenpolttoa niin samankaltaisin ottein kuin intiaanit, että usein molemmat ryhmät niputettiin kaikkien asianosaisten näkökulmasta yhteen. Voin kuvitella, että viimeistään siinä vaiheessa kun sekä suomalaiset että intiaanit huomasivat saunovansa samaan tapaan, on näiden kahden ryhmän välille syntynyt hyvin toisenlainen side kuin Uuden Maailman muilla uudisasukkailla intiaanien kanssa yleensä.
Tätä hyvään naapuruuteen perustuvaa sidettä tuki suomalaisten ja intiaanien samankaltaiset käsitykset siitä miten ystävällismielisten naapureiden tuli jakaa tasapuolisesti keskenään ympäröivän luonnon tarjoamat elämisen mahdollisuudet. Molemmilla ryhmillä oli käytössään eräänlainen jokamiehen oikeus, joka koettiin luonnolliseksi asiaintilaksi. Kun Uutta Ruotsia asuttavat suomalaiset periaatteen mukaisesti sitten antoivat siirtomaan rajojen sisäpuolelle vaeltavien intiaanien mm. kerätä marjoja, puuttui ruotsalainen virkamiehistö sekä sotilasjohto tilanteeseen raskaalla kädellä. Suomalaisten sallivuus koettiin valtaapitävien taholta niin suureksi rikkomukseksi, että asiasta kehkeytyneen farssimaisen oikeusprosessin päässä häämötti kymmenen suomalaisen tilallisen lähettäminen Karibialle suolakaivoksiin. Alun perin intiaaninaisten harjoittamasta mustikoiden keräämisestä syntynyt tilanne ja suomalaisten yllä leijuva tuomion uhka oli paikallisen algonquin-liittokunnan järjestämän hätäistunnon mielestä täysin järjetön. Hyvin nopeasti intiaanien neuvosto lähetti arvovaltaisen lähetystön Uutta Ruotsia komentavien tahojen puheille. Intiaanien viesti oli lyhyt ja ytimekäs, järkyttäen ruotsalaista virkemiehistöä syvästi. Mikäli suomalaiset lähetettäisiin suolakaivoksiin kuolemaan, syttyisi intiaanien toimesta koko algonquin-federaation alueella täysimittainen rajaseutusota, jonka myötä Uusi Ruotsi tuhottaisiin varmasti. Mustikoiden kerääminen sai siis jatkua.
Suomalaisten ja intiaanien hyvistä suhteista kertovia esimerkkejä on toki runsaasti muitakin. Esimerkiksi ojibway -intiaanit kutsuvat suomalaisia sympaattisesti vielä tänäkin päivänä nimellä madoodoowininiwag – ”he jotka saunovat paljon”. Toki vähemmänkin imartelevia nimiä löytyy, kuten ”sammakkonaamat”. Kerrotaan myös, että irokeesit omaksuivat jo varhain omiin hirsirakenteisiinsa savolaisen salvostyypin, joka poikkesi intiaanien omasta, ollen parannus entiseen. Vielä 1800-luvun lopulla sanottiin varsin totuudenmukaisesti suomalaisten puhuvan sujuvammin intiaanikieliä kuin englantia. Pohjois- ja Koillis-Yhdysvalloissa oli aikoinaan myös sanonta, ”Ulkona on niin kylmä, että siellä ei liiku kuin intiaani ja suomalainen.” Ja löytyipä Chicagosta vielä joitakin vuosia sitten ravintola, jonka oven vieressä oleva kyltti totesi, ”Sisäänpääsy kielletty intiaaneilta ja suomalaisilta.”
Metsää puilta?
Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Omasta mielestäni edellä mainitut historialliset anekdootit kuvastavat sitä miten samankaltaisissa luonnonympäristöissä likeisillä teknologiatasoilla toimivat yhteisöt ja kulttuurit muistuttavat väistämättä toisiaan. Kun nämä kaksi kulttuuripiiriä sitten kohtaavat, on niillä taipumus ymmärtää toinen toistaan – varsinkin jos läsnä on muita, kulttuurisesti niistä suuresti poikkeavia yhteisöjä. Käsitykseni taustalla väikkyy varsin vahvana ympäristödeterministinen näkemys siitä, että kaikki pohjoisen havumetsän siimeksessä eläneet kansat ovat kehittäneet juuriltaan hyvin samankaltaista henkistä ja aineellistakin kulttuuria.
Ihmisasutuksen leviäminen maailmanlaajuiseksi edustaa varsin viimeaikaista vaihetta kehityshistoriassamme – prosessissa jota on leimannut satojen tuhansien vuosien aikana tapahtuneet varsin vähittäiset muutokset fysiologiassamme, ajoittaiset muutokset luonnonympäristöissä joissa olemme eri aikoina eläneet, sekä lopulta myös kiihtyvään tahtiin muutokset inhimillisessä kulttuurissa ja teknologioissa joita olemme vähitellen kyenneet luomaan. Nämä dynaamiset osatekijät – fysiologiamme, luonto ja luomamme kulttuuri – ovat kaikkina aikoina kiinteästi vaikuttaneet toisiinsa, muokaten meitä ja maailmaamme.
Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tämä prosessi on ollut omansa kaltainen, tuottaen hyvin tietynlaista kulttuuria ja hyvin tietynlaisen henkisen pohjavireen omaavia ihmisiä. Niinpä suomalaisen on mielestäni – hämmästyttävää kyllä – vielä tänäkin päivänä keskimäärin helpompi ymmärtää intiaania kuin anglo-amerikkalaista perusjenkkiä. Samalla tapaa uskon suomalaisen ja vaikkapa poronhoitajanenetsin väliltä löytyvän yhteistä pohjaa helpommin kuin suomalaisen ja vaikkapa iranilaisen maanviljelijän kohdalla. Kyseessä on tietenkin yleistys, mutta sellaisenaankin vähintään yhtä totuuden särmää heijasteleva.
Lopuksi kannattaa muistaa, että ihmiset ovat pohjimmiltaan kaikkialla hyvin samankaltaisia olentoja. Emme siis ole samasta muotista tehtyjä olentoja, mutta emme myöskään niin kovin erilaisia. Kyse onkin aina harmaan eri sävyistä, jotka tilanteesta riippuen voivat saada musta-valkoisemman luonteen. Myös siinä piilee eräs totuus – relativistinen, mutta subjektin näkökulmasta absoluuttinen (!) totuus jota on vaikea kenenkään kieltää.
Ehkäpä todellinen taito tulla kaikkien ihmisten kanssa toimeen onkin kykyä kohdella jokaista vastaantulevaa muilta planeetoilta saapuneina tyystin vieraina olentoina, joilla kuitenkin on sataprosenttisesti sama lajibiologinen ja lajipsykologinen tausta. Näin emme hämmästyisi mistään eroista ja eriskummallisuuksista, samalla kun voisimme hymyille yhteisille lähtökohdillemme. Loppujen lopuksi, kaikki me olemme metsästä tulleet. Vai pitäisikö sanoa puusta pudonneita?
Viimeaikaisten uutisten mukaan Mynämäellä ei mene hyvin. Maakonefirmat kaatuvat, kulttuurialaa kuristetaan ja veteen päästetään paskaa. Voisi melkein kuvitella, että kyse on jonkinlaisesta kaavasta. Mutta sehän edellyttäisi suunnittelua, ja eihän nyt kukaan voi suunnitella tällaista farssia? Kyse on siis pakko olla sattumasta. Vai voiko sittenkään?
Muualta tulleena en ole koskaan kokenut suurta paikallisrakkautta Mynämäkeä kohtaan, mutta hyvinä päivinä olen sentään ajatellut sen olevan leppoisa joskin sisäänpäin kääntynyt maaseututaajama. Arvioni on kuitenkin kiristynyt huomattavasti viimeisen kahden vuoden aikana. Tärkeä osansa eksitentialistisessa ahdistuksessani on tietenkin ollut Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen selkärangattomuudessa Raision seudun koulutuskuntayhtymän lapsellisten vaatimusten edessä. 
RASEKOn hallitus kun julisti vuonna 2007 että muinaistekniikka pitää lopettaa ennen koulutusorganisaatioittemme yhdentymistä, eikä tämä yksinomaan asennevammoihin ja tietämättömyyten perustuva kanta aiheuttanut mitään vastareaktiota Mynämäellä. Jälkeenpäin hyödytontä jeesustelua on kyllä riittänyt, sikäli kuin asiaa on mitenkään tuotu esille muualla kuin muinaistekniikan osaston sisäisissä hoivapalavereissa.
Tiedonkulku on Mynämäellä kaiken aikaa ollut tiedonkulkemattomuutta ja dialogi absurdia yhdensuuntaista dadaa. Tyyliin tuntuu törmäävän kaikessa muussakin. Mynämäen verkkosivuilla kunnan vesilaitos toteaa juomavesikriisiin liittyen, että “Vedestä on otettu uusintanäyte 15.10.2009 ja näytteen alustavat tulokset saadaan 16.10.2009 iltapäivällä.” Nyt eletään jo lauantaita 17.10., eikä tuloksia ole saatavilla. Pitääkö juomavettä edelleen keittää 5 minuuttia? Ehkä vastaus löytyykin hellyttävän ärsyttävästä Mynämäki -visasta, jota kunnan verkkosivuilla vieraileva kansalainen voi pitkien ja janoisten iltojensa ratoksi raivoissaan klikkailla. “Pelaa Mynämäki -visaa!” Olen pelannut sitä jo nelisen vuotta, eikä hyvältä tunnu.
Kaikki Mynämäellä tuntuu itse asiassa olevan jotain orwellilaista visaa, jonka sääntöjä ei kerrota missään. Peliä, jonka suunnittelijat pysyttelevät yhtä etäisinä kuin RASEKOn hallitus tai kunnan päättäjien visiot alueen tulevaisuudesta. Arvan heittoa, jossa ei voi voittaa. Samalla Jukon tehtaiden 60 tulevaa työtöntä miettivät kiehuvien vesikattiloidensa ääressä Vakka-Suomen vaurautta, kulttuuriteollisuuden tulevat ammattilaiset ponnistelevat uusiin taidokkaisiin saavutuksiinsa työrauhan puutteesta huolimatta, ja minä kävelen Mynämäen hiljaista keskuskatua. Voiko kokonainen kunta syrjäytyä? “Mynämäki – elämää, ei sen enempää”. Onneksi eivät lupaile liikoja.
Katselin vieressäni taskulampun heikossa valossa makaavaa Hannua. Hänen hengityksensä oli hieman raskas, mutta siitä huolimatta mikään hänen olemuksessaan ei olisi kavaltanut satunnaiselle tarkkailijalle lähestyvää kuolemaa. Rinnassa oleva ampumahaavakaan ei ollut näkyvissä, sillä vaaleatukkainen ja sänkinaamainen mies oli peitelty parilla huovalla.
Morfiinin suoman helpotuksen avulla ja ilmeisen kivuttomasti Hannu kääntyi havuvuoteellaan lähemmäksi minua. Heikossa valossa tuntui siltä kuin hän hymyilisi hieman.
”Mikko… Kerronpa sinulle jotain.”
Nojasin hieman lähemmäksi katsellen samalla syvälle noihin jäänsinisiin silmiin. Pelkäsin edessäni olevan miehen tulevia sanoja, aivan kuin niiden likeisyys olisi uhka.
”Todellisen pelon maa ei ole paikka, jossa ihminen pelkää kuolemaa. Se on paikka… jossa… jossa…”
Sitten hän kuoli. Sanomattomaksi jääneet sanat huulillaan, ja ajatuksensa keskeytyneenä. Aivan kuin jokin lähetys olisi tuntemattomasta syystä keskeytynyt, mutta joka saattaisi alkaa millä hetkellä hyvänsä uudestaan. Olin turta kaiken äkillisyydestä. Tuossa hämärässä maapohjaisessa loukossa istuen en hetkeen jaksanut tuntea mitään.
”Tulkaa sisään!” huusin viimein teltan ulkopuolella oleville miehille, ja hetken kuluttua kaksi heistä raotti oviaukon peitettä. Nousin väsyneenä pystyyn.
”Onko meillä aikaa haudata hänet?”
Kesti jonkin aikaa ennenkuin kukaan vastasi kysymykseeni. Me kaikki vain katselimme kuollutta hahmoa. Rykäisin hieman, ja silloin lumous särkyi.
”Ei todellakaan.” Sanoi oviaukossa edelleen seisova Vartiainen.
Juostessamme pois ajattelin teltassa makaavaa miestä, ja sitä miten hänet pian löydettäisiin. Olisiko löytäjillä jokin maaginen taito saada Rauta-Hannun lähetys jälleen eloon? Kuulisivatko he hänen viimeiset sanansa, ja sitten -ehkä peloissaan – ihmettelisivät mikä olikaan ollut ajatus niiden takana? Naurahdin hieman oivallukselleni, ja huomasin miten vierelläni puuskuttavat miehet katsahtivat minuun huolestuneena.
”Ja vittu sitä lähetystä ne eivät ikinä saa!” huudahdin syöksyessäni märkien kuusenhavujen lävitse.
”Elä tule hulluksi Mikko!” huudahti takanani rymistelevä Vartiainen.
Tiesin taakseni katsomattakin miten tämän hiestä ja vesisateesta märillä kasvoillaan olisi tuo tutuksi tullut ja ominainen huolestunut ilme.
virta ylhäältä
kylmä ja leveä
sattuu meihin
kipinöi
pakottaa
huutamaan
elämää
hengittämään tuskaa
ja onnea
palanut maa
jonka sielu laulaa
kuin se olisi täynnä kukkia
aivan kuin kuvitellun sateen jälkeen
leikkikaste jalokivien lailla
joka ei epäile mitään
eräs viisas sanoi kerran
että kaiken tärkeän tekemiseen
riittää kuusi minuuttia
syntymään
kuolemaan
murhaan
ja rakastumiseen
jos vain saisin kalenterini järjestykseen
näyttäisin sinulle
mikä minä olen
mutta minulla on loppuunmyynti
ja aivan liian kiire
Jos jatkamme haastattelua tällä meille suomalaisille läheisellä aiheella eli puulla… Nykyrakentaminen ei kaiketi ota näitä ajoitusasioita osin ehkä ymmärrettävistäkin syistä enää huomioon, mutta muutenkin vanha puutietomme tuntuu pitkälti kadonneen? Esimerkiksi perinnekäsitöissä ja rakennusrestauroinnissa luulisi olevan oleellista ajoituksen taidon kautta saavutettava materiaalin hallinta, siis milloin puu kaadetaan, juuri kerätään jne. Yleensä aiheeseen törmää kuitenkin vain tuohen ja niinen kohdalla, joiden keruu tiettyyn aikaan on miltei pakollista. Kertoisitko joitain esimerkkejä näistä kadonneista puutiedoista, joita voisi nykyäänkin helposti ja hyvällä syyllä noudattaa.
Anne Pöyhönen:
Sain juuri kuulla itäsuomalaiselta puusepältä että hän on 20 vuotta jo yrittänyt opettaa ihmisille tätä. Vasta nyt on aikakausi suopeampi tästä puhumiselle. Kasvavan kuun puu on sitkeämpää, ei halkea ja toisaalta kuivuu hitaammin. Vähenevän kuun puolelle tultaessa puu alkaa kuivua, ja muuttuu helpommin höylättäväksi eli tikkuaa vähemmän. Vähenevän kuun lopulla puu taas halkeilee voimakkaasti ja kuivuu nopeasti.
Talvikaatoinen puu on levossa ja kestää hirsiseinänä. Kesäkaatoinen puu taas lahoaa nopeammin. Sanottiin että puut pitää kaataa kahden ämmän välissä: Marras- ja maaliskuun. Lintujen pesimäaikana puita ei saanut kaataa.
Kevättalvella kaadetuista polttopuista pitää muistaa, että lehtipuu pitää kaataa alakuulla ja havupuu yläkuulla parhaan tuloksen saamiseksi. Mahlannousun aikaan yläkuulla kaadettu lehtipuu ei kuivu koko kesänä vaan alkaa kasvaa uutta versoa tai sieniä!
Jotkut pienemmät sahat tietävät vielä näistä asioista ja moni puuseppäkin. Joissakin taloissa tieto pidetään salassa ja annetaan nuorelle puuseppäverstasta jatkavalle sukupolvelle perintönä. Kannattaa kysellä aina kun tapaa alan ihmisiä. Jotkin isotkin sahat tietävät asiasta ja kun niille myy pystykauppana puuta, ne päättävät itse minä päivänä lähettävät moton metsään rungot kaatamaan. Voipi olla että noudattavat kuunvaiheita. Luulisin että eri kuunvaiheilla kaadettuun puuhun pitää sellukattilassakin laittaa vähän eri kemikaalit että kuidut irtoaa…
Kaikki luonnonmateriaali jota halutaan taivutella, vitsat, juuret, tuohi, oksat, puu, jne. olisi parasta ottaa irti kasvupaikastaan ja juuristaan yläkuun aikaan, ja vielä aamupäivällä. Niistä ei silloin kuivuessa lähde kaikki kosteus ja ne jäävät joustavammiksi ja taipuisammiksi. Alakuu on kuivaa aikaa, silloin kaikki kuivuu erittäin hyvin ja liiankin rapeaksi. Vihdastakin irtoaa lehti. Myös väri ja maku kärsivät. Vähenevän kuun lopulla voi sen vuoksi hävittää homeita, tuhota kaikkea mikä vaatii kosteutta elääkseen, rikkaruohoja, hyönteisten pesiä, jne. Se on kaikkein kuivin aika – kolmisen viimeistä päivää vähenevässä kuussa.
Kun medioissa näkyvä poliittinen eliitti valittaa ajojahdeista ja rahoittajiensa anteliaisuudesta, osa kansasta luulee elävänsä demokratiassa. Tosiasiassa elämme byrokratiassa jolla on hyvät aikeet, mutta suhteettoman raskas leimasin. Esimerkkiurhiksi tästä pitkän virkamiesmatkan taivaltavasta tuhovoimasta otan muinaistekniikan koulutuksen lopettamisen Mynämäellä – koulutuksen jota maailmanlaajuisesti ainutlaatuisella tavalla on maassamme edustanut Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitos.
Maamme koulujen toimintamahdollisuuksia eivät määrää suunnitelmatalouden tai poliittisen ortodoksian jäykät järjettömyydet, tai edes vapaat ja kylmät markkinavoimat vaan moniportaisen virkamieskunnan päätökset ja niihin perustuvat usein pöhköt tulkinnat alemmissa päättäjäportaissa. Yksi esimerkki keskivertokansalaisen tutkan ohi menneistä päätöksistä on lain asettama vaatimus toisen asteen koulutukselle väestöpohjaan liittyen. Jotta tavanomainen ammattikoulu voi jatkaa toimintaansa, täytyy sen sijaita kunnassa tai kuntaliitossa jonka väkimäärä on vähintään 50.000. Olemme siis ohittaneet vaiheen jossa keskustellaan kyläkoulujen katoamisesta ja päätyneet tilanteeseen jossa tavallisen ammattikoulun täytyy palvella vähintään Mikkelin kokoista kaupunkia. Tämän myötä lukemattomat maamme koulut ovat olleet pakotettuja liittymään keinotekoisiin koulutuskuntayhtymiin, joiden synty tuntuu kovin harvoin palvelevan opiskelijoita, puhumattakaan juhlapuheissa esiintyviä kullanhohtoisia koulutustavoitteita. Hulluimmalta tilanne tuntuu silloin kun yhdentyminen lakkauttaa hyvin menestyviä koulutusyksiköitä tai -linjoja.
Edustan itse ravintoketjun toiseksi alinta askelta, opettajaa. Kun omaleimaisen, kilpailukykyisen, suositun, mediaseksikkään ja ennen kaikkea tuloksellisen koulutuslinjan lopettamista perustellaan virkamiesten ja poliitikkojen ideoiman valtakunnallisen PARAS-hankkeen myötä, sumentuu katseeni ja aivot lyövät tyhjää. Miten on mahdollista, että ´Parhaaksi´ nimetty hanke tappaa nimenomaan parhaita?
Kuntatiedon keskus toteaa, että PARAS-hankkeeseen liittyy useita uhkakuvia. Vaarana on sinänsä hyviksi tarkoitettujen uudistusten muodollinen suunnittelu, jolloin suunnitelmien toteutusta ei mietitä tarpeeksi. Ja nyt päästään asiaan… Kun sinänsä vilpittömään yritykseen perustuvia rakennemuutoksia ajetaan komentoketjussa alaspäin, tässä kenkiinsä rykivien ja näkemysvammaisten uravirkamiesten luvatussa maassa päätökset saavat alemmilla tasoilla perverssin luonteen. Kyse on kuin katkerien ja sivistymättömien pikkusotilaiden vallantunteen ja epätiedon yhdistelmästä, joka johtaa päätöksiin joiden erheellisyyttä ei myöhemmin osata tunnustaa vaikka totuus löisi suoraan silmille.
Raision koulutuskuntayhtymä ja sen hallitus päätti epäviralisesti vuonna 2007 mikä on ´parasta´ ja mikä ei. RASEKOn hallitus päätti, että Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen kanssa puitelain mukaan pakon edessä aloitettavien yhdentymisneuvotteluiden ehtona on muinaistekniikan koulutuksen lopettaminen ennen varsinaista yhdentymistä. Koska mikään itsenäinen koulutusyksikkö ei voi määrätä toisen itsenäisen yksikön elämää, oli päätös tietenkin epävirallinen, ja sitä tuskin löytyy mistään pöytäkirjoista. Annettiin siis ymmärtää… Epäkiitollisessa ja epävarmassa asemassa ollut LSKTOL nieli erheellisesti vaatimuksen sellaisenaan, ja koulutuslinjan lopettaminen tuotiin oppilaitoksessa tökerösti esille puhtaana ilmoitusasiana. Samalla kajottiin kyseisen oppilaitoksen itsenäiseen asemaan, sekä sen ainutlaatuisimman ja valovoimaisimman koulutuslinjan tulevaisuuteen. Perusteeksi tuossa vaiheessa annettiin´ alueellisen elinkeinoelämän tarpeisiin vastaaminen´, joka tietenkin oli täyttä puppua. Jos RASEKO:n päättäjät olisivat kyenneet ylittämään ennakkoluulonsa ja oivaltamaan tietämättömyytensä, he olisivat havainneet miten muinaistekniikan linja on osa LSKTOL:n tulosta, alueellisen elinkeinoelämän myönteistä todellisuutta, sekä selkeä ja monivivahteinen menestystekijä.
Muinaistekniikan linja on aina houkutellut opiskelijoita kaikkialta Suomesta – myös ulkomailta – mikä viimeisimmissä RASEKOn puheenvuoroissa on esille otettu kielteisenä piirteenä. Todellisuudessa moni muualta tullut muinaistekniikan artesaani on jäänyt Varsinais-Suomeen, perustanut yrityksen, ja kehittänyt osaltaan alueellista elinkeinoelämää. Ei ehkä teräksestä laivoihin kusialtaita taitellen, mutta omalla suhdanteista riippumattomalla tavallaan – kulttuuriteollisuuden alalla.
Turku on vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki. RASEKO:n päätös muinaistekniikan lahtaamisesta herättää myös tätä ajatellen ihmetystä. Miten on mahdollista, että muinaistekniikan koulutuksen suoma alueellinen, valtakunnallinen ja jopa kansainvälinen kilpailuetu ja kiinnostavuus ei houkuttele? Kun muinaistekniikka joskus tulevaisuudessa jatkaa muualla, toivon asiaa päättämässä olleiden katsovan peiliin ja ymmärtävän virheensä.
Lataa alla olevasta linkistä suomenkielinen powerpoint -esitys (koko 7,3 MB). Linkki avaa uuden ikkunan, jossa klikkaamalla ´download´ aloitat esityksen lataamisen koneellesi.
Tänään julkaistiin sekä Turun Sanomissa että Vakka-Suomessa ansiokas mielipidekirjoitus koskien muinaistekniikan koulutuksen lopettamista. Lukekaa hyvät ihmiset!
http://www.ts.fi/online/mielipiteet/lukijoilta/80700.html
Ajoituksen taito ja ajanpito on ollut tärkeä osa suomalaista kansanperinnettä. Tässä artikkelisarjassa haastattelen asiaan paneututta kirjailija-kustantajaa Anne Pöyhöstä.
Kiitos Anne haastattelusta! Aloitetaan perusasioilla… Mistä ajoituksen taidossa suomalaisessa kansanperinteessä on oikeastaan kysymys?
Ajoituksen taidossa on kyse siitä että osaa tehdä asiat oikeaan aikaan. Jokainen tietää että keväällä kylvetään ja syksyllä korjataan, mutta harva tietää että aamulla kylvetään maanpäälliset kasvit ja illalla maan alaiset kasvit. Keväällä valo ja lämpö lisääntyvät ja aamuisin vastaava tapahtuu pienessä mittakaavassa, mikä auttaa kasvia suuntaamaan ylöspäin. Illalla aurinkokin vetää alaspäin, joten kasvu suuntautuu alaspäin, mikä on hyvä juurikasveille. Kuunvaiheiden kanssa sama toimii niin että yläkuulla eli nousevalla kuulla kasvu lähtee ylöspäin ja alakuulla eli laskevalla kuulla alaspäin. Tätä voidaan hyödyntää tekemällä kevätkylvöt yläkuulla ja aamupäivällä jos sato korjataan maan yläpuolisista osista, ja alakuulla iltapäivällä jos sato muodostuu maanalaisiin kasvinosiin.
Näiden lisäksi pitää tarkkailla säätä ja lämpötilaa ja arvioida milloin maa on valmis kylvettäväksi kunakin keväänä. Tämä ei käy tottumattomalta, joka ei havaitse pieniä muutoksia tuulen suunnissa ja lintujen kevätmuutossa. Pitää nähdä luonto, lukea sen kirjaa ja kirjoa. Kun osaa tarkkailla kaikkea ja tuntee perusrytmit, voi helposti luottaa intuitioonsa, joka sanoo että nyt, juuri nyt on upea hetki tehdä kevätkylvö tai joku muu työ. Alitajuisestikin on nähnyt luonnon valmistautuvan ja tuntee kun se on parhaimmillaan. Koko ihmiskeho tuntee, me olemme vastaanottavaisia olentoja, havaitsemme ja aistimme koko olemuksellamme, alitajunnallamme ja intuitiollamme.
Toisinaan tulee sellainen olo että ei voi, nyt juuri ei voi eikä pidä lähteä johonkin tai tehdä jotain. Omia tuntemuksia on helpompi tulkita kun tietää mitä kaikkea luonnossa on tapahtumassa ja mihin reagoi.
Moni oli tosi huolestunut, kärttyisä, väsynyt ja rasittunut taannoin, tietämättä miksi. Ja sitten jysähti – isot maanjäristykset Samoalla ja Indonesiassa, tsunami Samoalla ja Tongalla, kuolleita kaikissa paikoissa, valtava suru ja kärsimys. Monet reagoivat siihen päivää paria etukäteen, tietämättä että heidän tuntemuksensa ei ollut heidän omasta elämästään vaan maapallon kokonaisuudesta.
Eilen ja tänään satoi raekuuroja ympäri eteläsuomea. Moni sai päänsärkyjä ja väsymystä tuosta sähkömyrskystä mikä pilvien sisällä kiehuu, tietämättä että reagoi säähän. Yhteiskuntamme ei kannusta meitä kuuntelemaan itseämme, vointiamme ja tuntemuksiamme. Ne ovat kuitenkin oma aito ja toimiva havaintovälineemme.
Kasvava kuu antaa energiaa ja kerää sitä, täydellä kuulla ollaan täpinöissään ja juhlitaan, vähenevällä kuulla energia purkaantuu työntekoon ja aikaansaannoksiin. Uuudella kuulla levätään, ja alkukuusta taas aletaan suunnitella uutta ja kerätä energiaa. Luonnon sykli. Auttaa monessa asiassa kun on tietoinen siitä. Keväällä suunnitellaan, keskikesällä juhlitaan, sitten tehdään valmiiksi ennen syksyä ja talvella levätään. Sama juttu kuin kuunkierrossa. Aamulla suunnitellaan, päivällä pidetään lounastauko, iltapäivällä viedään työ loppuun, illalla rauhoitutaan, ja yöllä levätään. Sitten alkaa taas alusta.
Ajoituksen taito on sitä että tietää milloin on olosuhteet hyvät minkäkin asian kannalta, ja miten parhaaseen lopputulokseen pääsemiseksi pätee että hyvin suunniteltu (ajoitettu) on puoliksi tehty. Eikä niin kuin eräs isäntä, josta naapuri tokaisi että “mies pilaa veneen jo metsään lähtiessään!” …isäntä oli menossa kaatamaan veneentekopuita väärään aikaan, jolloin puu imee vettä, lahoaa, ja veneestä tulee raskassoutuinen ja lyhytikäinen. Tätä on ajoituksen taito.
Bow-building course in Inari was great! After three weekends, I now have a new, working, hunting legal traditional bow, which pulls 51#@27″. Still left to be done are: a) birch bark wrapping, b) traditional string, c) some bone mods for the siyahs to get rid of unwanted torque, d) surface work, e) arrows & quiver.
salarakas ja silikoni
menivät kanssamme naimisiin
vieraat sanoivat katso
ja loput seitsemän oho
keskisenmenoa ei voi välttää
mutta eroa kyllä tehdään koko ajan
nykästään vielä yhdet
ja tapolaa makupaloiksi
hallitus ja oppositio
pöytätennis ja kansanmurha
kaikki on niin saatanan relativistista
Tätä aihetta ollaan nyt jauhettu viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Osin kulissien takana, osin puolijulkisesti. Nyt on aika repiä aihe kunnolla esille.
I´ll be traveling some 1200 kliks to Inari during today and tomorrow. Again… Its great, since I´m attending a a bow or ´juoksa´ building course given by archaeologist J-P Joona at Sámi oahpahusguovddás. Juoksa is an old Sámi word for a bow, and thats what we´ve been building for three weekends now.
Belly in juoksa is reaction wood from pine, back is birch, and ends of the bow are made from recurving pieces of birch. The bows will be wrapped in birch bark. Nice! Pics following some time next week.
Viimeisen parin vuoden aikana virkamiesten ja paikallispoliitikkojen kulttuurinvastaisuus, sivistymätömyys, pikkusieluisuus ja ammattitaidon puute ovat iskeneet tajuntaani kuin pystyihmisen tylsä käsikirves. Hyvä viimeaikainen esimerkki tästä oli Salon päätös sulkea kivikausikeskus RIRA, joka ehti toimia Turun ja Helsingin välisen uuden moottoritien kupeessa vain muutaman kuukauden.
Aikoinaan RIRAn perustamispäätös tehtiin Suomusjärven kunnan miltei viimeisenä itsenäisenä toimena. Rohkea ja näkemystä osoittava paikallisylpeyteen sekä pidemmän aikavälin kulttuuriteollisuuden nosteeseen nojannut päätös ei ollut Salon mieleen, ja kun yhdentymisen jälkeinen ihanuuden aika koitti, iski kauna takaisin vastaanpanemattomalla typeryydellään. Erikoisen tilanteesta tekee vielä se, että sulkemispäätös tulee pitkän vuokrasopimuksen myötä Salolle kalliimmaksi kuin jos se olisi antanut RIRAlle mahdollisuuden elää, toimia ja kehittyä. Lisäksi tappoasiaa puitaneen joissain oikeusasteissa tai ainakin vaikeamman kaavan mukaan virkamiesportaissa, sillä Salo saattaa joutua maksamaan takaisin sekä EU-tuet että runsaat yksityiset lahjoitukset joita RIRA ennen avautumistaan sai. Näitä rahoja tuskin helposti löytyy.
“Salo sai kymmenen kunnan liitoksessan Suomen suurimman kuntaliitosrahan 17,5 miljoonaa. Vajaat kaksi miljoonaa siitä oli määrää käyttää matkailun kehittämiseen alueella. Kas kummaa, kun sitäkään rahaa ei voitu käyttää“, kommentoi kivikausikeskuksen toiminnanjohtaja Leena Lehtinen lopetusasiaa. (Lähde: Wikipedia)
odottamisen tuska on vaihtunut pelkkään odottamiseen
enkä anna periksi
odotan paluutasi rannalla
ja laskisin laineita
jos odottamiseltani ehtisin
odotan paluutasi ja kuuntelen
miten vuoret kisailevat takavasemmalla
vuodenkierto ärsyttää ihoani
ja ajan tomu käy kurkkuun
odotan paluutasi
rantojen tulet miesten puheissa
väen himo naisten katseessa
vain tuhkaa ja verta
ajan ryskeessä
korukäätyihin kiedottuna
kallopuun pyhyys
pyhä veitsen anti
aikojen löylyn siunaus
voima otakäden
ukkoakan ja akkaukon
ikuinen kierto
tummaan yöhön kurottuvat kuivat oksat
toisiaan vastaan hankaavat rangat
kuivien lehtien kiivas lento
puhdistava metsän ravistus
koloissa jurottava vanha lumi
muualla sula musta
kuulen henkien laulun
se on karmutuuli
pisaroita putoaa
kivelle
sateen pieksemälle
katson märkänä
tuota vanhaa liittoa
taivaan ja maan
välillä
nauran sateessa
niiden tanssille
ikiaikaiselle
tapasin kerran miehen
jolla oli yhdet kasvot
ja yksi sydän
hän käveli vastaani junan käytävällä
pendolinojeesus
istuin penkille
mahdollisimman kauas itsestäni
ja itkin
lillun henkisessä olutmarinadissa
ja mietin ihan tosissani
josko veisin sieluni kaniin
siellä ne on jo muutkin
unohdettuina
kuin nolot alkoholistisukulaiset
itsetuhoa hautovat kestohymyt
ja patologiset puntinnostajat
mistä tietää onko sitä sekoamassa
vai joko muut ehti ensin?
hukun mainoskynien mereen
ja revin viimeisiä omanarvontunteen riekaleita
heitän ne päin vastaantulijoita
jotka eivät huomaa
olen massaa
maassa
henki-ilmaa
taivaalla
maan salat
sisälläni
itsen elo
katseeni rajat hukkuneet
huutoni
yhden kokonaisen ajan
kaikuu ylläsi
kuiskaat takaisin
ja kun en kuule
lyö maailmanäänesi minut kumoon
kymmenen tuhatta vuotta
kivessä
maan alla
puiden lehdissä
tuulessa
sitten
kuin kaiken virtaus
ottaa
tuo lävitseni valon
ja kymmenen tuhannen sukupolven kauneus
liikehtii
äänesi ja liikkeesi
maasi tuoksu
olen vartija
ollut ilman sijaa
omassa sijassani
ilman muistoa
ja nyt
puun
kaarnaan kääriytyneenä
lumen
häikeessä
kiima
kysyy tietä
tarkoitukselleen
ilman pohdintaa
vääjäämättä
kuin maa
ja ilma
kuin virtaava taivaan valo
metsän siimes
kerran ikuisuudessa
joka hetki
astut
keveästi
minuun
sinä
pommituslennot on kuulemma materiaalilogistiikkaa
tuote oikeaan aikaan
oikeaan paikkaan
ja uhrit asiakkaita
roskatkin pitää lajitella
ennen kuin kaikki paska laitetaan samaan kasaan
lisäksi väittävät että ollaan vähän niinkuin euroopassa
että identiteetti vaatii erikoiskahvia
on niin vaikeaa olla ihminen
ja samaan aikaan mannermaisen tyylikäs
totuus on että suomalainen terassi on julkinen käymälä
ja soiva vessa kelpo näyttäytymispaikka
kävelen ihanaa
täysin ristiriitaista polkuani
joka ei todellakaan yhdy eurooppa ykköseen
lunastus on melkoinen mainoslause!
sitä lupaa lompakko ja laajakaista
uutisten loppukevennys ja nätit säätytöt
tankkaan jääkaappiin funktionaalista rappiota
ja palaan sohvalle asettaen arvoni epäergonomiseen asentoon
katson elämäni kotiteatteria
ja sarasvuo tulvii
Edustan kivikauden tekniikan osalta kokemuksellista ja kokeilevaa arkeologiaa ja muinaistekniikkaa. Toimintani pääpaino on siis käytännönläheisessä tekemisessä ilman tieteellisen tutkimuksen asettamia rajoituksia. Näin ollen kaikki esittämäni asiat perustuvat henkilökohtaisiin tulkintoihin itseni ja kaltaisteni intomielten kokemista asioista.
Hyödyntäessäni tieteellisen tutkimuksen tarjoamaa aineistoa, joudun pakostakin täyttämään sen jättämät aukkokohdat valistuneilla arvauksilla ja puhtaalla kekseliäisyydellä. Joskus tämä toimintaote on johtanut mielestäni syvällisiinkin oivalluksiin kivikauden elämään liittyen – joskus taas mikään jälkiviisaus ei ole kyennyt pelastamaan minua älylliseltä nokkakolarilta johon olen itseni väistämättä ajanut.
Pyrin löytämään ja tarjoamaan valistuneita mutta henkilökohtaisia näkymiä kivikautiseen tekniikkaan ja materiaalioppiin – tunnustaen auliisti toimintani pitkälti epätieteellisen luonteen. Uskon kuitenkin, että ennakkoluuloton kokeilu, leikki ja käsityö voivat parhaimmillaan tarjota lisäväriä tieteelliseen tutkimukseen, samalla kun se on ensiarvoisessa asemassa kivikauden elämän havainnollistamisessa ja kivikauden suurelle yleisölle ymmärrettäväksi tekemisessä.
Mistä toiminnassani on henkilökohtaisella tasolla kysymys? Onko kyseessä elämäntapa, elämänkatsomus, lifestyle -ratkaisu, sosiaalipolittinen kanta, yhteiskuntakriittinen näkökulma, ammatti vai harastus? Ehkä kaikkea tätä…
Kutsun itseäni joskus primitiiviksi. Primitiivisyyden tien kulkemiseen on monta tapaa, mutta jokaista niistä mielestäni luonnehtii tietyt yhteiset piirteet:
- läheinen luontosuhde, joka ilmenee haluna kulkea luonnossa ja tehdä sen ilmiöistä omakohtaisia havaintoja
- matalateknologisia ja alkukantaisia välineitä sekä toimintatapoja arvostava estetiikan taju
- konkreettinen kiinnostus menneisyyteen, joka ilmenee kokeilevana tai kokemuksellisena muinaisuuden tutkimisena
- kiinnostus omilla käsillään luomiseen
- halu henkilökohtaiseen kehittymiseen ja oppimiseen
Tekniikan ja taiteen juuret löytyvät kivikaudelta, mutta miten tähän varhaisimpaan käsityön todellisuuteen päästään käsiksi? Eräs tapa on määritellä ongelma ja olosuhteet, jonka jälkeen itselle annetaan vapaat kädet ongelmanratkaisua etsittäessä. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa puun kaato metsässä kivikirvestä käyttäen. Alueen ekologiset ja geologiset olosuhteet määrittelevät puitteet joissa toimia, kun taas yksilön ruumiillinen kunto, tiedot ja kädentaidot määrittelevät niitä keinoja joita tekijä voi kokeilla puun kaataakseen.
Käytännössä puun kaadon tarjoama haaste helpottuu mitä laajempi yksilön luonnonmateriaalien hallinta on ja mitä enemmän hänellä on puunkaadosta kokemusta. Arkeologiseen aineistoon perustuva taustatieto toimii ohjaavasti, mutta useinkaan se ei anna kaikkia vastauksia. Kyse on yrityksestä ja erehdyksestä, mikä pitää ymmärtää osaksi koko prosessia.
Tulee muistaa että kivikauden ihmiset syntyivät osaksi kulttuurista jatkumoa, joka tarjosi valmiita vastauksia ongelmaan “miten kaataa puu”. Voimme arvata, että yhteisön tarjoama esimerkki siirsi valmista tietoa vanhemmilta lapsille – sukupolvelta toiselle. Näin ollen jo nuorena kehittyivät taidot valita tietyllä alueella tiettyjä kivilajeja tiettyjen kivityökalujen raaka-aineeksi, tarvittavat kädentaidot ao. materiaalien muokkaukseen, sekä taito käyttää valmistettuja tarve-esineitä kulloiseenkin työhön – vaikkapa puunkaatoon.
Nykypäivän kivikausiharrastajan ja -ammattilaisen lähtökohdat ovat hatarammat, mutta tässäkin kokeilu, leikki, tutkimus ja ahkera käsityö vievät vähitellen eteenpäin.
(Kuvat Elina Helkala, 2009)
Varhaisen ihmisen ottaessa ensimmäistä kertaa eläinten raakavuodat käyttöönsä, niillä on hyvien puoliensa lisäksi havaittu olevan myös eräitä hankalia ominaisuuksia. Tuoreet raakavuodat ovat nimittäin kosteita, minkä vuoksi ne ovat mädäntyneet varsin nopeasti. Tämän vuoksi voidaan olettaa, että ihminen on samoihin aikoihin keksinyt kuivata raakavuotansa, mikä tehokkaasti ehkäisee mätänemistä. Vuodat ovat tällöin kuitenkin menettäneet pehmeytensä, eivätkä ne enää ole soveltuneet kuin yksinkertaisiksi makuutaljoiksi ja ehkä jonkinlaisiksi viitoiksi. Lisäksi vuodat ovat kastuttuaan olleet jälleen alttiita mätänemiselle.
Kaikesta huolimatta vuotia on jo hyvin varhain otettu talteen ja kuivattu, sillä luulisi että edes ajoittainen suoja maakosteutta, maasta hohkavaa kylmyyttä ja purevaa tuulta vastaan on ollut tervetullut – olimme aikoinaan sitten kuinka karaistuneita hyvänsä.
Voidaan vain arvailla, että jo hyvin varhain kuivat ja kankeat raakavuodat on pyritty mekaanisesti pehmittämään niitä vääntelemällä, venyttelemällä, hankaamalla, taittelemalla, pureskelemalla ja hinkkaamalla. Tuntuu myös luontevalta, että pian on huomattu ihmisen jatkuvassa käytössä olevaan vuotaan tarttuneen rasvan ja savun tekevän siitä ajan myötä pehmeämmän. Tästä ei ole ollut enää iso hyppäys vuotien tarkoitukselliseen rasvaukseen ja savustamiseen, jolloin lopputuloksena on ollut savun vähintään osittain parkkitsema rasvakypsä talja. Jos vuodan karvapuoli on vielä käytössä kulunut paljaaksi, on lopputuloksena ollut savun osittain parkitsema rasvakypsä nahka. Savun edullinen vaikutus on voitu huomata ehkä myös siten että varhaiset esivanhempamme ovat savustaneet riistaeläimen lihaa nahkoineen päivineen.
Kulki kehitys tarkalleen ottaen sitten miten hyvänsä, on selvää että maanisäkkäiden hapettumattomat rasvat, savun formaldehydi ja ihmiskätten muokkaus olivat varhaisin asuiksi kelpaavia taljoja tuottava yhdistelmätekijä. Ja jos haluttiin taljojen sijaan nahkoja, keksittiin luonnollisen kulumisen sijaan varmasti jo hyvin varhain poistaa karvat kivi- ja luuterillä kaapimalla tai mädättämällä eli hiostamalla.
Kuivahko, mekaanisesti pehmitetty raakavuota on siis ihmisen vanhin makuutaljojen, vaatteiden ja tuulen- sekä sateensuojien raaka-aine. Heti tämän jälkeen tulevat rasvatut ja savustuneet taljat sekä nahat. Kehitys ei kuitenkaan jäänyt tähän, sillä myöhemmin opimme tekemään taljamme ja nahkamme entistä pehmeämmiksi käyttämällä monia eri työkaluja ja työmenetelmiä, sekä suurta valikoimaa luonnosta saatavia kemikaaleja ja mineraaleja.
Emme tiedä käyttikö jo pystyihminen nahkaa ja turkiksia. Noin 0.5 Mvs kehittynyt heidelberginihminen on saattanut näin jo tehdä, ja viimeistään neandertalinihmisen aikana noin 200 Tvs nahka ja turkikset ovat olleet arkipäivää.
Nykyihmisen astuessa esiin noin 100 Tvs rikastuu ja monipuolistuu kulttuurimme ja esineistömme räjähdysmäisesti, ja vain hieman myöhemmin taide sekä henkinen elämä näkyvät arkeologisessa aineistossa ensimmäistä kertaa.
Paleoliittisen kivikauden lopulla noin 40 – 15 Tvs nykyihminen eli monilla maapallon alueilla äärimmäisen ankarissa arktisissa luonnonoloissa. Tämän vaiheen arkeologiset löydöt kertovat taitavasti parkituista ja huolellisesti ommelluista nahka- ja turkisvaatteista, jotka usein myös koristeltiin upeasti. Eläimen nahasta oli viimein tullut jotain muutakin kuin vain käytännöllinen ihmisruumiin lähisuoja – se oli muuttunut asuksi juuri siinä monitahoisessa ja symbolisessa merkityksessä miten nykyäänkin vaatteet ymmärrämme.
Samoihin aikoihin ratkesivat myös kaikkein kylmimmässäkin ilmanalassa selviytymiseen liittyvät perusongelmat. Koko kehon tehokkaasti peittävät räätälöidyt asut sekä tuulta läpi päästämättömät muotoon ommellut nahkateltat mahdollistivat ihmisryhmien siirtymisen alueille, jotka aikaisemmin olivat olleet luoksepääsemättömiä. Kehittyi pohjoisten metsästäjien nomadinen yleiskulttuuri tehokkaine aseineen sekä monipuolisine ja koristeltuine suojavarusteineen.
Yllä olevaan viitaten on perusteltua sanoa, että olemme kulkeneet omiemme lisäksi myös muiden olentojen nahoissa ainakin kaksisataatuhatta vuotta. Kyse saattaa olla moninkertaisesti pitkäikäisemmästäkin ilmiöstä. Niinpä, kun tänä päivänä parkitsemme nahkoja perinteisin menetelmin, liitymme tuhansien sukupolvien ketjuun nahan ääressä puurtavia miehiä ja naisia.
Kun puhutaan perinteisestä parkitsemisesta, tarkoitetaan tällä yleensä kasviparkkiaineilla, hapettuvilla öljyillä ja rasvoilla, virtsalla, alunalla tai savulla parkittuja taljoja ja nahkoja. Usein puhutaan myös aivoparkituksesta, jolloin nahka kyllästetään eläimen aivoilla. Teknisesti ottaen tämä ei kuitenkaan ole varsinaista parkitsemista, sillä aivoaineella ei ole aitoa parkitsevaa vaikutusta. Tällöin puhutaankin rasvakypsästä nahasta, joka useimmiten viimeistellään savuparkitsemalla.
Useat perinteiset nahanvalmistusmenetelmät yhdistelevät eri parkkiaineiden ja työvaiheiden vaikutuksia. Kun otamme huomioon vaikkapa happo- ja emäskäsittelyt, eri kaavintamenetelmät, mekaanisen pehmityksen, lukemattomat parkkiaineiden lähteet ja taljojen sekä nahkojen erilaiset viimeistelytavat, käy ilmeiseksi että aihealue on asiasta kiinnostuneelle sekä tavattoman laaja että haastava.
(Kuvat Miika Vanhapiha 2008, Elina Helkala 2009)
Ruokavaliomme on muuttunut viime aikoina dramaattisesti. Tämä on ilmeistä kun muistetaan, että ihmiskunta ehti elää peräti satatuhatta sukupolvea yksinomaan metsästystä ja keräilyä harjoittavana olentona. Vain viidensadan sukupolven ajan on osa meistä – nykyään toki valtaosa – ollut riippuvaisia maatalouden ja karjanhoidon tuotteista ja vain kymmenen sukupolvea on ehtinyt kasvaa ja kuolla teollisen vallankumouksen mukanaan tuomia jalostettuja elintarvikkeita syöden. Kyseenalaisen kehityksen huippuna on jo kaksi ihmissukupolvea ennättänyt elää pitkälle prosessoitujen elintarvikkeiden ja pikaruoan ravitsemana.
Ruokavalion muutos on ollut monin tavoin ongelmallinen, sillä geneettisen perimämme sääteleminä olemme biologisina olentoina sopeutuneet käyttämään hyväksi varsin toisenlaista ravintoa kuin mitä viimeisten satojen ja osin tuhansien vuosien aikana olemme nauttineet. Ristiriidan katsotaan olevan monien tautiemme, varsinkin ns. elintasosairauksien taustalla. Tähän johtopäätökseen on viime vuosina johtanut laajahko poikkitieteellinen tutkimussuuntaus, joka on hyödyntää mm. ravintotieteen, ravintoantropologian, paleontologian, arkeologian, genetiikan, biokemian, fysiologian ja kädellistutkimuksen tarjoamaa tietoa.
Tutkimuksen myötä esille noussut ja alati selkiytyvä kuva ihmisen alkuperäisestä ravinnosta on synnyttänyt uuden ravinto-opillisen suuntauksen, jossa luonnonmukaista ihanneruokaamme kutsutaan (kivikauden vanhimpaan ajanjaksoon viitaten) nimellä paleodieetti tai suomalaisittain sopivammin kivikausiruokavalio. Aiheeseen paneutuneet asiantuntijat pitävät nykyisen ns. standardiravinnon suurimpana ongelmana mm. vilja- ja maitotuotteiden suurta määrää. Tutkimustulos on osittain ristiriidassa koululääketieteen ja joidenkin ravinto-opin perinteisten käsitysten kanssa. Muita nykyravinnon haittapuolia paleoravintotutkijoiden mukaan ovat ns. trans-rasvahapot (joita syntyy valmistettaessa hydrogenoituja ravintorasvoja) sekä lihatalouden tuottaman ravinnon heikko laatu. Viimemainittu on seurausta eläimille syötetystä teollisesta rehusta, niiden liikunnan puutteesta, sekä suurista pääluvuista tehokkuuteen pyrkivissä automatisoiduissa tuotantolaitoksissa. Ongelmaksi paleoravintotutkijat katsovat myös jatkuvan tuotekehittelyn ja jalostustoimenpiteiden kohteena olevat hedelmät, joissa sokeripitoisuus on moninkertainen verrattuna niiden alkuperäisiin kantamuotoihin.
Uusimpien tutkimusten mukaan olisi siis terveydellemme edullista muuttaa ruokatottumuksiamme suuntaan, jossa ne muistuttaisivat mahdollisimman läheisesti alkuperäistä ravintokäyttäytymistämme. Tällöin ruokapöydästämme pitäisi poistaa miltei kaikki viljatuotteet, kaikki maitotuotteet, melkoinen osa mukulakasveista (mm. peruna), sekä tietenkin monet lisäaineet. Ruokapöytään tulisi puolestaan jättää vihannekset, juurekset, hedelmät, siemenet, pähkinät, sekä lähes kaikki eläinperäinen ravinto (myös hyönteiset) – erityisesti riista ja sisälmykset. Lisäksi näitä sallittuja ruoka-aineita tulisi syödä mahdollisimman vaihtelevasti.
Kivikausiruokavaliossa kaikki sellaiset ravintoaineet ovat periaatteessa sallittuja joita ihminen voi halutessaan turvallisesti syödä raakana. Poikkeus tästä peukalosäännöstä on eläinperäinen maito, joka tutkimusten mukaan on ihmisille koostumukseltaan varsin ongelmallinen ravintoaine. Ajatus raakana syötävien ravintoaineiden johdattelemasta sallittujen ravintoaineiden listasta on varsin looginen, sillä tuli ja sen myötä mahdollisuus kypsentää ruoka-aineita on ollut laajamittaisessa käytössä varmuudella vasta ehkä noin 125.000 vuotta. Jo tuossakin ajassa jonkinasteinen fysiologinen sopeutuminen kypsentämistä vaativiin ruoka-aineisiin on mahdollista, mutta tästäkin huolimatta ne eivät geneettisen taustamme huomioon ottaen kypsennettyinäkään edusta kaikkein terveellisimpiä tai edes helpoimmin sulatettavia ravinnon lähteitämme.
(Kuvat Elina Helkala, 2009)
