Skip to content

Otavainen

February 12, 2014

pölynaama rasvatukka kivikatse
yösuon usva ja leijuva hiljaisuus
jumalan vakaa lähestyminen
tähtitaivaan kokoinen

punaviivojen ja mustavirtojen
armoton hyväilevä läpitunku
kirjoo kasvot pyhäksi
parran hipoessa maata

ajatuksen hidastuva liike
saa kaiken pysähtymään
ja henkeään pidättäen
voima kasvaa täristen

kiiltävä ukonvasama puristuu
ahavoivan nahkakouran
säänpieksemäksi nyrkiksi

ote ahnas kaikkea koettaa
ahtaa ja kantaa jokaisen meistä

alkaa laulun ikilöylyn
paisuen antaa huutaa
pimeää päivää
vettä maata ilmaa kuuta
maailmanpuuta uutta

itsen luonto ajaton kiintyy
verimaailman sydänjuureen
ja avaa kaiken selälleen

muuttaa minut karjaisten
taivaallisen karhun mahtikaiuksi

olen täällä taas

Syntyemo

February 11, 2014

hiilloksen joka nystyrällä paistaa pieni uhmakas aurinko
maailmaa ympärillään himoten korventaa
ja vienojen savuvirtojen äkkiä poksahtaessa
palava luu tummuu tietä näyttäen
uteliaana minusta johonkin viittaa
vastuun jäädessä itselleni

en uskalla kohentaa vaan tuijotan mykistyneenä
salaperäistä kodan tulikeskustaa
jonka jokainen ilmitaso kätkee sisälleen
kymmenentuhatta todellisempaa
ja aistiessani ne kaikki
pakahdun pakahdun pakahdun

savuaukon takaa kirjokansi
pitää omaa kylmää todistustaan
ja rasvantuoksuja mankuvat menneiden henget
narahtelevat katolla heimoa kannatellen
ja joskus niin täydellisen hupsuina että en voi kuin nauraa
tämän ylläpidon ja vieraanvaraisuuden uhrina

autuaana ikikierron voimasta
en ole liikahtanut kokonaiseen vuoteen
ja vasta lysypysyssä viimein maadun
kasvatan juuret ja latvat ja lehtikääreet ylleni
rummunkalvon viimeisen väreen viimeisen väreen
hiipuessa aallonhäiveinä
ja lävitseni liukuen

ajaton saa äkkiluonteen ja luonnon jok’ikinen
ja kaikkinainen kattavuuden pohjaton olo
syöksyy päähäni ja saa sen varvut sulamaan
matkan jatkuessa jokaisen marjani sinivarjoon
kautta kipeimpien oksieni
aina korkeimmalle vuorelleni

lihasten liekeissä leikkii ja huutaa pieni neito
joka omistaa meidät kaikki ja jolle olemme
kaiken velkaa

avaan silmäni ensimmäistä kertaa koskaan
ja näen niiden takaa siintävän ikuisen
ja armottoman maailmanhymysi
alkulaulu huulilla

Iro!

Ovi teennäisyyden taakse

February 10, 2014

Yksisarvisten kimallepieruja henkoilevat vanhat sielut vetävät lärviinsä keijukaisten ilonkyynelillä makeutettua sateenkaaritahnaa ja puhaltavat ikävänpidon viimeiset väreet puunlatvojen taa kauas pois. Nuotio on tehty päin helvettiä ja maanomistajan lupaa ei ole. Leirin keskellä ylpeänä kohoava intiaaniteltta on etnologisessa mielessä myötähäpeää huokuva, mutta tärkeintä on kaiken elollisen isohalibileet jotka eivät koskaan lopu. Kunhan oivallat että rahaa ei voi syödä, hei.

Eipä aikaakaan kun huovutetuista aurinkolaukuista kaivetaan esille aamukasteessa ladatut eläinratakristallit, joiden kuiskaamat kasvisruokavinkit johtavat mahlaa tiukkuvien villiheinien ääreen. On aika kiittää äitimaata, nuuhkia ojanpohjia, rummuttaa rauhan puolesta ja nussia huolet pois. Myöhemmin jaetaan kokemuksia, tunteita ja ihan vitun kalliita tuontimarjoja. Kuusi vuotta paastonnut valoruoka-anorektikko pyhittää sademetsäveden, mikä lapsekkaalla hartaudella hörpitään karmakukkien terälehtikupposista. Tähtitaivaan puhjetessa täyteen loistoonsa, alkaa elämästä ja aineista päihtynyt jammailu, joka päättyy hiljentyvien kosketteluryhmien kollektiiviseen höyhenhiplailuun ja meridiaaniaaltojen hellään oikomiseen. Ennen nukkumaanmenoa unisieppaajat asetellaan huolella asemiinsa, ja paikalla käynyt palotarkastaja toivoo pois lähdettyään olevansa vaihtoehdossa mukana. Mutta kotona odottaa sähkösaunan lämmitys, “Huuda urpo mikkiin!” -ohjelman loppukarsinnat, sekä veroilmoituksen laatiminen.

Lennän kohti kotia ja matkallani katson alhaalla kiemurtelevia automatoja, loppumattomia puupeltoja ja ihmisvihamarkettien väsyneitä parkkipaikkoja, mutta noustessani ylemmäs kirkkaus valtaa alaa. Tahtomattani kaikki liudentuu ja saan vedettyä henkeä. Tajuan rakastavani koko ihmiskuntaa sen kaikista murhaavan typeristä oivalluksista huolimatta.

Joo joo, lähiöpubien kuulapäät meuhkaa lökäpöksyille, ja poliisin kysyessä nakkikioskilla tapahtuneen tappelun syytä, saa se vastaukseksi absurdin litanian pipojen tuomittavuudesta. Ja joo joo, rautakangen niellyt eduskunnan puhemies on virantoimittamisen musta aukko, josta karkaa ainoastaan sata vuotta sitten relevantteja käytösnuhteita. Joopa joo, keskiluokka vetää keskinkertaisissa juhannustansseissa keskenään keskiolutta ja syyntakeettoman umpikännin turvin kourii valuvien meikkien ja huonojen vitsien kera hikisiä kyrpiä, perseitä ja tissejä, lainalla ostettujen matkailuautojen sumentuessa näiden apinoiden huohottamisesta.

Joo joo, nirppanokkainen ja liikaa ajatuksia päähänsä saanut kulttuurisihteeri liihottelee huiviensa ja huovutettujen pallorintakorujensa kanssa henkisen aarikan kautta Vittulanperän lantafestivaaleille, hiplailee puisia korviksiaan, sekä mielessään viiltelee menetettyjen Pariisinvuosien ranteita. Ja kyllä, organisaatiohumalassa pönöttävä ja ikuista asemasotaa käyvä pikkusieluinen taloyhtiöaktiivi puhisee tuohtumustaan pensasaidan väärästä väristä, samalla kun itsesääli ja häpeä pikkujouluissa tapahtuneesta avautumisesta korventaa taksikuskihousujen ja mieskävelykenkien väistämättä lihovaa omistajaa. Ja joo, skandinaavisen ilmavassa ja vaaleasta puusta raiskatussa sovinnaisessa paritalossa 1,7 lasta, Nordeaksi nimetty kultainen noutaja ja kaksi elävää heterokuollutta käyvät läpi päivittäin toistuvaa rituaalia, missä sekoittuu viimeinen lausumaton toivo ja taulutelevision takaa kurkkiva itseinho.

Ja joo joo joo, laillisuusmiehet kiinnittävät laatikkopersoonallisuutensa naulapyssyillä kättä lippaan, tunkevat sinivalkoisia kynttilöitä joka saatanan rakoon ja marssivat kohti suomalaisuuden poissulkevaa ja jähmeää ydintä. Ja tosiaan joo, kansakunnan eliitti lapioi toistensa kurkkuun palaverikakkua ja pikkupikkuhäkeissänsä ruoskittua pestokanaa. Etova erinomaisuus ja olkapäilletaputtelu huuhdellaan alas kuplivilla kokkareilla, missä kameroille kerrotaan pohjoismaisen muotoilun ja sopeuttamisen kestävyysvoitosta, sekä uudenkarheista uskottavuuden keskitysleireistä.

Kyllä… Katson itseäni peilistä ja totean olevani osa tätä kaikkea. Kaikkea mitä vihaan, ja kaikkea mitä rakastan. Kuulun yhteiskunnalliseen metakeskustaan, kaiken yläpuolelle asettuvaan itseriittoiseen radikaaliryhmään, jonka tulevaisuusmanifesti rakastaa draamaa ja toistuvasti epäonnistuvaa elykeskusgotiikkaa. Elän kulttuurihäirinnän suolihuuhteluista ja ehdottoman merkityksettömistä muistiinpanoista. Ehkä kukaan ei ole oikeassa, tai ehkä kaikki ovat oikeassa. Jäljelle ei oikeastaan jää muuta kuin kaino yritys rakastaa itseään, ja kun se on havaittu vallitsevaksi tilaksi, oven hauras avaaminen muille.

nahkakodan suojassa…

February 9, 2014

nahkakodan suojassa
seinillä hämärä liekkien leikki
ja rummuttava sade ulina tuulen
ravistus ulkona ja sisällä

puoliummessa silmät välkähtää
katsoen näkymättömän renkaan lävitse
kaikkialla olevaa totuutta
ja ilman epäröintiä ottaa ensimmäisen kiven

hinkkaa luuta sen haju nousee
rasvan ja juomien joukkoon
kunnes katkeaa säleeksi verta pisaroiva kalu
ja aukaisee ensimmäisen oven

hieroo mustaa punaa kuraa haavaan uraan
toistaa toistaa sanat loistaa
hetki hetkeltä kirkkaammin koittaa
vetää luokse virran vuoksen

ja varjoissa istuu kasvot kivenä
mut isänä äitinä yhteyden vaatii
laatii valmista suojan saantii
kaikki muu paitsi sisus pimeenä

rumpu väre sinä väri
see see see
kiihtyy pysyy väsy lysyy
mut voima uikkuu valuu tuikkuu
kiemurtaa esille nousee
see see see

alkaa sanat erottua sanoma kohta kerrottua
pyyntö uhri huuto rukous
huipulta hurja putous hengen
ja vasta viimeinen ajatus tullen mennen

kuvaa saatua viisautta

olen sata vuodenkiertoa hiljaa ja sitten rykäisen
kohennan tulta
tarjoan vettä ja sanomatta lähden
jättäen ovelle hirven kallon, punamultaa ja taivaan tähden

Kun merkkejä ei haluta nähdä

August 14, 2011

Eräs sosiaalisen todellisuuden suurista teemoista näyttää aina olleen kaikissa ihmisyhteisöissä erilaisuuden ja samanlaisuuden, sekä muuttumattomuuden ja muutoshalukkuuden välinen taistelu. Evoluutiomme näkökulmasta sekä konservatiivisia että radikaaleja pyrintöjä on tarvittu uudistamaan ihmisen toimintaa, sekä toisaalta suojaamaan sitä liian nopeiden muutosten synnyttämiltä riskeiltä. Tämän ansiosta kaikkina aikoina kaikissa yhteisöissä on ollut sekä yksilöitä että ryhmiä, jotka haluavat säilyttää kaiken ennallaan tai toisaalta muuttaa kaiken joksikin muuksi.

Tämä toisiaan tasapainottavien voimien välinen taistelu luo yhteisölliseen arkeemme varsin tarpeellisen kultaisen keskitien ilman suuria kollektiivisia menetyksiä, joskin yksilötasolla draama ja tuho saattaa olla suurtakin. Toisaalta järjestelmä takaa, että aika ajoin esiin nousevat suuretkin haasteet ihmisyhteisöjen elämässä on aina voitu kohdata kahdella eri tavalla; pitäytymällä vanhassa tai ryntäämällä kohti muutosten pakottamaa uutta. Tämä menestyksellinen malli ei olisi ollut mahdollinen ilman niin konservatiivisten kuin radikaalienkin voimien olemassa oloa ja sitä kipeää hintaa, jonka tästä ikuisesta jännitteestä maksamme silloin kun kaikki on melko hyvin tai toinen puoli haraa väärin perustein ´totuutta´ vastaan.

Tavallaan kaikkia inhimillisen toiminnan alueita voidaan tarkastella tällä konservatiivisuus-muutosvalmius -vektorilla. Suhtautuminen erilaisuuteen on ihmisyhteisöissä useimpien tutkimusten mukaan pääosin aina konservatiivista luonteeltaan, mutta tilanteen niin pakottaessa olemme kykeneviä muuttamaan kollektiivista käytöstämme radikaalistikin. Nykymaailmassa muutokset ovat kuitenkin ennen näkemättömän suuria ja nopeita, emmekä ole maailmanlaajuisesti sopeutuneet niihin vielä millään tavoin. Ainoastaan henkisesti ja älyllisesti kaikkein avoimimmat ja radikaaleimmat yksilöt ja ryhmät – sekä paradoksaalisesti ehkä kaikkein sulkeutuneimmat ja konservatiivisimmat voimat – voivat selviytyä tulevista haasteista. Mielenkiintoista asetelmassa on, että oman käsitykseni mukaan molemmat tahot päätyvät lopulta samankaltaisiin ratkaisumalleihin, mutta tyystin eri suunnista ja motiiveista käsin. Kun seuraava pudotuspelikierros on ohi, alkaa leikki taas uudelleen.

Ihmislajin edustajana katson, että globaalia selviytymistämme tukee parhaiten mahdollisimman laaja-alainen erilaisuus ja kirjo. Yksittäisinä yhteisöinä joudumme kuitenkin kamppailemaan toimintakykyä halvauttavan liiallisen konservatiivisuuden sekä toimintakykyä halvauttavan liiallisen radikalismin ristiaallokossa. Oleellista on se, että kumpikaan linja ei saa saada liian suurta valtaa, samalla kun meidän tulee säilyttää notkea valmius kumpaan hyvänsä suuntaan. Kyse ei ole moraalista tai etiikasta vaan etologisten vaihtoehtojen kylmästä logiikasta muutosalttiissa ympäristössä tähtäimenä lajin säilyminen mahdollisimman monen yhteisön ja siten yksilön selviytymisen myötä.

Yksilötasolla olisi hyvä jos jokainen meistä oivaltaa sekä muuttumattomuuden että muutoksen hyvät puolet, sekä käyttää niitä itsensä ja yhteisönsä eduksi kun tilanne niin edellyttää. Tämä ei kuitenkaan keskimääräisestä ihmisluonteesta johtuen ole mahdollista kuin pienelle osalla ihmisistä, minkä vuoksi olemmekin kehittyneet lajiksi jolla on synnynnäisesti molemman ´pääpuolueen´ edustajia joukossaan, ilman tarvetta koko sosiaalisen spektrin läpäisevään kattavaan analyysiin. Riittää kun käyttäydymme massoina luontomme mukaisesti ja odotamme edes toisen näistä kahdesta ratkaisumallista menestyvän. Historia ja esihistoria osoittaa, että tämäkään ei takaa selviytymistä tai estä devoluutiota yhteisötasolla, mutta lajina sentään olemme edelleen täällä.

Nykymaailman valtavan laaja-alaisten ja kaikkia koskettavien haasteiden (ympäristökriisi, talouskriisi, turvallisuuskriisi, ravintokriisi, vesikriisi, liikaväestö, luonnonmullistukset) edessä vanhat tavat eivät kuitenkaan enää riitä takaamaan edes lajimme selviytymistä. Koska ratkaisua ei ole edes koulutuksen myötä luvassa (sillä koulutuskin on kahdelle em. vastakkaiselle voimalle altis ihmisen synnyttämä jäykkä instituutio), tulemme jälleen sukeltamaan uuteen kriisiin; tällä kertaa lajimme pahimpaan. Ennustan, että jo nyt käynnissä olevien tuhovoimaisten prosessien konvergenssi tulee laukaisemaan globaalin romahduksen akuutin tuskavaiheen meitä kaikkia koskien noin vuoden 2020 tienoilla. Tämä puolestaan tulee synnyttämään kaikkalla uusia geneettisiä pullonkauloja eli vuosisadan puoliväliin mennessä ns. “Suuren Kuoleman”. Suhteutettuna maailman tämän hetkiseen väkilukuun, parhaassakin tapauksessa vain murto-osa tulee jatkamaan ihmisen tarinaa.

Toivottavasti olen väärässä.

Muinaistekniikkaa hieman syvemmin?

May 31, 2011

Virallinen hakuaika muinaistekniikan kisällitasoiseen käsityöntekijän ammattitutkintoon päättyy tänään 31. päivä. Vielä siis ehtii mukaan täyttämällä hakulomakkeen ja lähettämällä sen sähköpostitse osoitteeseen raija.silvola(at)raseko.fi.

Hakemukseen kuuluvat liitteet voi toimittaa myöhemmin kuluvalla viikolla. Tarkempia ohjeita saat MKTO:n aikuiskoulutusosastolta (kts. yllä; Raija Silvola). Hakulomakkeen saat ladattaua itsellesi täältä.

Haluaisitko oppia primitiivitaitoja sanien parissa?

April 7, 2011

Nyt kenellä hyvänsä luonnosta, matalateknologisesta elämästä ja metsästyksestä sekä keräilystä kiinnostuneella on hieno mahdollisuus tutustua läheltä busmannien eli sanien elämään Namibiassa. Matkan järjestäjä kertoo:

A journey to Africa where mankind once started his long journey across the world. Meet the Hunter-Gatherer People “The Kalahari Bushmen”. From the 1st of November until the 10th of November 2011. A small group of minimum 6 to most 10 people. You will be experiencing :

Camping in Namibian beautiful wildlife landscape. Old Hunting Technics, Tracking Animals, Bushcraft, Bushwalk, Bushmen village, Singing and Dancing, Trekking, Primitive Technology, Bows and Arrows, Rock paintings in Stoneage Cave Settlements.

Lisää tietoa saat matkaprojektin sivuilta.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.

Join 66 other followers