Skip to content

Ajatuksia nahan parkitsemisen varhaisvaiheista

September 23, 2009

Varhaisen ihmisen ottaessa ensimmäistä kertaa eläinten raakavuodat käyttöönsä, niillä on hyvien puoliensa lisäksi havaittu olevan myös eräitä hankalia ominaisuuksia. Tuoreet raakavuodat ovat nimittäin kosteita, minkä vuoksi ne ovat mädäntyneet varsin nopeasti. Tämän vuoksi voidaan olettaa, että ihminen on samoihin aikoihin keksinyt kuivata raakavuotansa, mikä tehokkaasti ehkäisee mätänemistä. Vuodat ovat tällöin kuitenkin menettäneet pehmeytensä, eivätkä ne enää ole soveltuneet kuin yksinkertaisiksi makuutaljoiksi ja ehkä jonkinlaisiksi viitoiksi. Lisäksi vuodat ovat kastuttuaan olleet jälleen alttiita mätänemiselle.

Savustettua aivoparkkia, tekijänä Hanni Haapaniemi.

Kaikesta huolimatta vuotia on jo hyvin varhain otettu talteen ja kuivattu, sillä luulisi että edes ajoittainen suoja maakosteutta, maasta hohkavaa kylmyyttä ja purevaa tuulta vastaan on ollut tervetullut – olimme aikoinaan sitten kuinka karaistuneita hyvänsä.

Voidaan vain arvailla, että jo hyvin varhain kuivat ja kankeat raakavuodat on pyritty mekaanisesti pehmittämään niitä vääntelemällä, venyttelemällä, hankaamalla, taittelemalla, pureskelemalla ja hinkkaamalla. Tuntuu myös luontevalta, että pian on huomattu ihmisen jatkuvassa käytössä olevaan vuotaan tarttuneen rasvan ja savun tekevän siitä ajan myötä pehmeämmän. Tästä ei ole ollut enää iso hyppäys vuotien tarkoitukselliseen rasvaukseen ja savustamiseen, jolloin lopputuloksena on ollut savun vähintään osittain parkkitsema rasvakypsä talja. Jos vuodan karvapuoli on vielä käytössä kulunut paljaaksi, on lopputuloksena ollut savun osittain parkitsema rasvakypsä nahka. Savun edullinen vaikutus on voitu huomata ehkä myös siten että varhaiset esivanhempamme ovat savustaneet riistaeläimen lihaa nahkoineen päivineen.

Kulki kehitys tarkalleen ottaen sitten miten hyvänsä, on selvää että maanisäkkäiden hapettumattomat rasvat, savun formaldehydi ja ihmiskätten muokkaus olivat varhaisin asuiksi kelpaavia taljoja tuottava yhdistelmätekijä. Ja jos haluttiin taljojen sijaan nahkoja, keksittiin luonnollisen kulumisen sijaan varmasti jo hyvin varhain poistaa karvat kivi- ja luuterillä kaapimalla tai mädättämällä eli hiostamalla.

Kuivahko, mekaanisesti pehmitetty raakavuota on siis ihmisen vanhin makuutaljojen, vaatteiden ja tuulen- sekä sateensuojien raaka-aine. Heti tämän jälkeen tulevat rasvatut ja savustuneet taljat sekä nahat. Kehitys ei kuitenkaan jäänyt tähän, sillä myöhemmin opimme tekemään taljamme ja nahkamme entistä pehmeämmiksi käyttämällä monia eri työkaluja ja työmenetelmiä, sekä suurta valikoimaa luonnosta saatavia kemikaaleja ja mineraaleja.

Emme tiedä käyttikö jo pystyihminen nahkaa ja turkiksia. Noin 0.5 Mvs kehittynyt heidelberginihminen on saattanut näin jo tehdä, ja viimeistään neandertalinihmisen aikana noin 200 Tvs nahka ja turkikset ovat olleet arkipäivää.

Nykyihmisen astuessa esiin noin 100 Tvs rikastuu ja monipuolistuu kulttuurimme ja esineistömme räjähdysmäisesti, ja vain hieman myöhemmin taide sekä henkinen elämä näkyvät arkeologisessa aineistossa ensimmäistä kertaa.

Kuivakaavittuja peurannahkoja kehikolla.

Paleoliittisen kivikauden lopulla noin 40 – 15 Tvs nykyihminen eli monilla maapallon alueilla äärimmäisen ankarissa arktisissa luonnonoloissa. Tämän vaiheen arkeologiset löydöt kertovat taitavasti parkituista ja huolellisesti ommelluista nahka- ja turkisvaatteista, jotka usein myös koristeltiin upeasti. Eläimen nahasta oli viimein tullut jotain muutakin kuin vain käytännöllinen ihmisruumiin lähisuoja – se oli muuttunut asuksi juuri siinä monitahoisessa ja symbolisessa merkityksessä miten nykyäänkin vaatteet ymmärrämme.

Samoihin aikoihin ratkesivat myös kaikkein kylmimmässäkin ilmanalassa selviytymiseen liittyvät perusongelmat. Koko kehon tehokkaasti peittävät räätälöidyt asut sekä tuulta läpi päästämättömät muotoon ommellut nahkateltat mahdollistivat ihmisryhmien siirtymisen alueille, jotka aikaisemmin olivat olleet luoksepääsemättömiä. Kehittyi pohjoisten metsästäjien nomadinen yleiskulttuuri tehokkaine aseineen sekä monipuolisine ja koristeltuine suojavarusteineen.

Yllä olevaan viitaten on perusteltua sanoa, että olemme kulkeneet omiemme lisäksi myös muiden olentojen nahoissa ainakin kaksisataatuhatta vuotta. Kyse saattaa olla moninkertaisesti pitkäikäisemmästäkin ilmiöstä. Niinpä, kun tänä päivänä parkitsemme nahkoja perinteisin menetelmin, liitymme tuhansien sukupolvien ketjuun nahan ääressä puurtavia miehiä ja naisia.

Kun puhutaan perinteisestä parkitsemisesta, tarkoitetaan tällä yleensä kasviparkkiaineilla, hapettuvilla öljyillä ja rasvoilla, virtsalla, alunalla tai savulla parkittuja taljoja ja nahkoja. Usein puhutaan myös aivoparkituksesta, jolloin nahka kyllästetään eläimen aivoilla. Teknisesti ottaen tämä ei kuitenkaan ole varsinaista parkitsemista, sillä aivoaineella ei ole aitoa parkitsevaa vaikutusta. Tällöin puhutaankin rasvakypsästä nahasta, joka useimmiten viimeistellään savuparkitsemalla.

Useat perinteiset nahanvalmistusmenetelmät yhdistelevät eri parkkiaineiden ja työvaiheiden vaikutuksia. Kun otamme huomioon vaikkapa happo- ja emäskäsittelyt, eri kaavintamenetelmät, mekaanisen pehmityksen, lukemattomat parkkiaineiden lähteet ja taljojen sekä nahkojen erilaiset viimeistelytavat, käy ilmeiseksi että aihealue on asiasta kiinnostuneelle sekä tavattoman laaja että haastava.

(Kuvat Miika Vanhapiha 2008, Elina Helkala 2009)

Kuusiparkkia.

No comments yet

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: