Skip to content

Metsäläisyyden lyhyt historia – ympäristödeterministinen puheenvuoro

October 17, 2009

Tuohikatteinen havukota (Copyright Mikko Kannisto 2008)Noin neljätoistatuhatta vuotta sitten tapahtuneen maanviljelyn ja kotieläintalouden kehittymisen jälkeen on ihmisen tarinaa hallinnut kiihtyvä kulttuurievoluutio, jonka myötä ylivoimaisesti suurin osa ihmiskuntaa elää nykyään teollistuneessa ja vahvasti kaupungistuneessa korporatiivisen sekä valtiollisen kleptokratian ja monikansallisen viihdekulttuurin luonnehtimassa disinformaatioyhteiskunnassa. Ennen tuota ratkaisevaa siirtymistä ravinnontuotantoon ehdimme kuitenkin fysiologisesti lähes nykyisenkaltaisina ihmisinä elää satoja tuhansia vuosia pienissä ihmisryhmissä metsästäjä-keräilijöinä, luomamme matalateknologisen kulttuurin avulla hyvin eri tyyppisiä luonnonympäristöjä asuttaen ja hyödyntäen.

Luonnonmateriaaleista valmistamamme työkalut ja aseet turvanamme kykenimme viimeisen sadan tuhannen vuoden kuluessa siirtymään mm. Papuan ja Uuden Guinean viidakoihin, Australian kuiville ja kuumille aavikoille, Tyynen valtameren piskuisille saarille, Tulimaan äärimmäisen vaihteleviin ja ankariin olosuhteisiin, pohjoisen lähes rajattomalle havumetsävyöhykkeelle ja lopulta myös arktisten alueiden kylmään autiuteen. Vaikka siis olemmekin alun perin sub-trooppiseen luonnonympäristöön sopeutuneita kädellisiä, olemme kehittyneen älykkyytemme myötä voineet luomiemme sosiaalisten rakenteiden, kulttuurimme ja teknologioittemme avulla siirtyä täysin uusille alueille, joista jokaisella on ollut omat kulttuuria, teknologiaa ja fysiologiaammekin vastavuoroisesti muokkaavat ekologiset ja maantieteelliset erityispiirteensä.

Näistä ihmisen kannalta aikoinaan uusista ympäristötyypeistä pohjoinen havumetsävyöhyke edustaa nykyäänkin yhtä laajimmista yhtenäisistä ekologisista alueista.. Miten luonnonympäristö on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä kehittyneitä alkuperäiskulttuureja sitten muovannut? Onko alueen alkuperäiskulttuureilla mahdollisesti vieläkin joitain yhteisiä piirteitä ja jos on, johtuuko se nimenomaan samankaltaisista ympäristöoloista?

 

Metsäkulttuuripiiri?

Afrikasta noin satatuhatta vuotta sitten Lähi-itään siirtynyt nykyihminen jatkoi kulkuaan jääkauden tundra-alueille riistaeläinten perässä, niiden seuratessa mannerjäiden vähittäistä vetäytymistä aina vain pohjoisemmaksi. Aikanaan jäiden vallasta vapautuvan Euraasian pohjoisosat peitti vähitellen yhtenäinen havumetsä, jota Pohjois-Euroopasta Beringin salmen kautta Pohjois-Amerikan itärannikolle ulottuvalla vyöhykkeellä on viime aikoihin saakka asuttanut joukko metsäympäristöön sopeutuneita metsästäjä-keräilijöitä. Matalateknologisia kulttuureita edustavina yhteisöinä ne ovat olleet täysin riippuvaisia ympäröivän luonnon suomista mahdollisuuksista, ollen myös alttiina sen asettamille rajoituksille ja haasteille. Niinpä kaikkia havumetsävyöhykkeellä eläneitä historiallisia metsästäjä-keräilijäkulttuureita leimaa mielestäni tietty samankaltaisuus – oli kyseessä sitten materiaalinen tai henkinen kulttuuri.

Saalis (Copyright Mikko Kannisto 2008)

Yhtäläisyyksiä esimerkiksi suomensukuisten kansojen arkaaisen metsäkulttuurin ja Pohjois-Amerikan vastaavilla leveysasteille eläneiden historiallisten intiaanikulttuurien välillä on runsaasti. Näitä ovat mm. puun ja tuohen monipuolinen käsittely- ja käyttötaito, sekä havumetsä-ympäristölle tyypillisten eläinlajien äärimmäisen keskeinen asema niin ravinnonhankinnan kuin uskonnonkin kannalta. Voidaankin sanoa, että Beringin salmen molemmin puolin on rakennettu kotamaisia asumuksia ja hirsimökkejä, hakattu halkoja, valmistettu taidokkaita tuohiastioita ja kunnioitettu karhua metsän valtiaana. Nämä kulttuuriset elementit ovat säilyneet sekä Vanhan että Uuden Maailman metsäkansojen keskuudessa senkin jälkeen kun ne ovat historian saatossa siirtyneet maata viljeleviksi kyläasujiksi tai vaikkapa poronhoitonomadeiksi.

Tuhansien vuosien aikana kehittynyt sopeutuminen pohjoiseen havumetsään näkyy alueen kansoissa vieläkin. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että kulttuuri ei ole yksinomaan dynaaminen ja muutoksille altis, kaiken aikaa uutta esille tuova kokonaisuus, vaan myös voimakkaasti säilyttäviä ja konservatiivisia mekanismeja sisällään pitävä monimutkainen olento. Kun tähän muuttumattomuuden ja muutoksen sekadynamiikkaan lisäämme vielä konservatiivisuuden tukemaa turvallisuuden vaatimusta korostavat pohjoisen luonnon asettamat tiukat elämisen reunaehdot, käy pohjoisen havumetsävyöhykkeen eri kulttuurien näihin päiviin asti säilynyt omaleimaisuus ymmärrettäväksi.

Mitä sitten tarkoitan luonnon asettamilla reunaehdoilla? Miten pohjoinen havumetsäympäristö on tuhansien vuosien ajan suoraan sanellut sitä miten meidän tulee käyttäytyä? Vastaus löytyy mielestäni lyhyestä kasvukaudestamme, pitkästä ja kylmästä talvestamme, hyötykasvien osalta suhteellisen vaatimattomasta lajivalikoimastamme, sekä siitä että kuvatunkaltaisessa ekologisessa todellisuudessa taivaltavien metsästäjä-keräilijöiden jokaisen yksittäisen ihmisryhmän on toimeentulonsa varmistaakseen täytynyt rajoittaa kokonsa varsin pieneksi, samalla kun sen hyödyntämä maantieteellinen alue on vuotuiskierron puitteissa ollut mittava. Edes maanviljelyksen saapuminen maamme leveysasteille ei merkittävästi muuttanut tilannetta, sillä lyhyt kasvukausi, kaskenpolttotekniikka, sekä pitkä talvi pitivät ihmisryhmien koot pieninä, niiden liikkuvuuden verraten suurena, sekä ravinnonhankintakeinot monipuolisina metsästyksen ja kalastuksen ollessa edelleen välttämätön osa selviytymisstrategiaa.

Juuri yllä kuvaamani luontotodellisuus on mielestäni muokannut pohjoisten havumetsä-kulttuurien joukkoon kuuluvasta suomalaisesta elämänmenostamme sitä mitä se pitkälti vielä nykyäänkin on. Me olemme suuria ihmisjoukkoja harvakseltaan sietävää, ujoa ja mielellään luonnon rauhaan vetäytyvää kansaa, joka kavahtaa helposti kaikkea uutta ja outoa. Toisaalta, huomattuamme jonkin elämäämme ilmaantuneen vieraan tekijän tai ilmiön olevan jotain suhteellisen vaaratonta, hyvin herkästi ja enempiä ajattelematta annamme sille samat olemassa olon mahdollisuudet kuin kaikelle muullekin hyväksymällemme. Liian vieraalta vaikuttavat ja uhkaavan oloiset uutuudet sen sijaan jäävät alitajuntaamme pitkäksi aikaa huolella seurattaviksi silmätikuiksi. Mikäli mitään uutta ja yllättävää ei asiaan liittyen lopultakaan ilmaannu, suhteemme käsiteltävään asiaan muuttuu ajan kanssa arkisemmaksi.

Blood on the rocks, please. (Copyright Mikko Kannisto 2008)

Nämä tapamme toimia ovat olleet kaiketi välttämättömiä tullaksemme lumisessa ikimetsässämme toimeen. Pienelle, suoraan luonnosta riippuvaiselle ja paljon liikkuvalle ihmisryhmälle jonkin uuden kohtaaminen on aina ensin mahdollinen uhka, mutta toisaalta myös mahdollisuus. Mikäli uuden kohtaaminen on koettu jollain tapaa myönteisesti, se on nopeasti ja vaivatta käytetty hyväksi ja sisällytetty ryhmän kollektiiviseen elämänmenoon. Mikäli uusia asia on syystä tai toisesta taas havaittu uhaksi, on tapamme väistyä ja välttää tilannetta. Tämä johtuu siitä, että suuresti luontoriippuvaisilla pienillä ihmisryhmillä ei yksinkertaisesti ole ollut varaa vaarantaa yhdenkään jäsenensä terveyttä ja turvallisuutta, vaarantamatta samalla koko ryhmän mahdollisuuksia.

 
Esimerkki tästä toimintatavasta on vielä nykyäänkin viettimme olla puuttumatta outoihin tilanteisiin tai vaikkapa katsoa muualle kun esimerkiksi raitiovaunussa tai paikallisjunassa henkisesti sekavalta vaikuttava henkilö pyrkii puheväleihin. Suomalainen jäyhyys on ikiaikainen selviytymisstrategia pakkasen puremassa havumetsässä.

Ujoutemme, ihannoimamme korkea työmoraali ja aikaansaavuus, vähäpuheisuutemme ja vaikkapa alkoholin, uskonnon tai keskikesän sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla esille tuoma arktinen hysteriamme liittyvät mielessäni kaikki meidän metsäläiseen kulttuuritaustaamme. Samalla tapaa ympäristöönsä reagoivia ja sitä havainnoivia kansoja löytyy kaikkialta pohjoisen havumetsävyöhykkeen piiristä – oli kyseessä sitten niinkin kaukana toisistaan elävät kansat kuin vaikkapa savolaiset ja intiaanit.

 

Savolaiset intiaanit

Mielenkiintoinen esimerkki näiden kahden toisiaan suuresti muistuttavan metsäläiskulttuurin samankaltaisesta pohjavireestä on 1600-luvulla Amerikan itärannikolla Uudessa Ruotsissa tapahtunut Värmlannin savolaisten sekä paikallisten algonquin –kansojen kohtaaminen. Intiaanien mielestä Ruotsin siirtomaata asuttamaan saapuneet metsäsuomalaiset poikkesivat muista eurooppalaisista kansoita täydellisesti, ollen hyvin samankaltaisia heidän itsensä kanssa. Suomalaiset olivatkin paikallisissa metsissä kuin kotonaan, toisin kuin kaupunkeihin ja leppoisaan kulttuurimaaseutuun tottuneet keskieurooppalaiset tai siirtokuntaa johtavat ruotsalaiset aateliset virkamiehet ja sotilaskomentajat. Suomalaiset rakensivat hirsimökkejään, metsästivät, kalastivat, keräsivät marjoja ja harjoittivat kaskenpolttoa niin samankaltaisin ottein kuin intiaanit, että usein molemmat ryhmät niputettiin kaikkien asianosaisten näkökulmasta yhteen. Voin kuvitella, että viimeistään siinä vaiheessa kun sekä suomalaiset että intiaanit huomasivat saunovansa samaan tapaan, on näiden kahden ryhmän välille syntynyt hyvin toisenlainen side kuin Uuden Maailman muilla uudisasukkailla intiaanien kanssa yleensä.

Leikki-intiaani

Tätä hyvään naapuruuteen perustuvaa sidettä tuki suomalaisten ja intiaanien samankaltaiset käsitykset siitä miten ystävällismielisten naapureiden tuli jakaa tasapuolisesti keskenään ympäröivän luonnon tarjoamat elämisen mahdollisuudet. Molemmilla ryhmillä oli käytössään eräänlainen jokamiehen oikeus, joka koettiin luonnolliseksi asiaintilaksi. Kun Uutta Ruotsia asuttavat suomalaiset periaatteen mukaisesti sitten antoivat siirtomaan rajojen sisäpuolelle vaeltavien intiaanien mm. kerätä marjoja, puuttui ruotsalainen virkamiehistö sekä sotilasjohto tilanteeseen raskaalla kädellä. Suomalaisten sallivuus koettiin valtaapitävien taholta niin suureksi rikkomukseksi, että asiasta kehkeytyneen farssimaisen oikeusprosessin päässä häämötti kymmenen suomalaisen tilallisen lähettäminen Karibialle suolakaivoksiin. Alun perin intiaaninaisten harjoittamasta mustikoiden keräämisestä syntynyt tilanne ja suomalaisten yllä leijuva tuomion uhka oli paikallisen algonquin-liittokunnan järjestämän hätäistunnon mielestä täysin järjetön. Hyvin nopeasti intiaanien neuvosto lähetti arvovaltaisen lähetystön Uutta Ruotsia komentavien tahojen puheille. Intiaanien viesti oli lyhyt ja ytimekäs, järkyttäen ruotsalaista virkemiehistöä syvästi. Mikäli suomalaiset lähetettäisiin suolakaivoksiin kuolemaan, syttyisi intiaanien toimesta koko algonquin-federaation alueella täysimittainen rajaseutusota, jonka myötä Uusi Ruotsi tuhottaisiin varmasti. Mustikoiden kerääminen sai siis jatkua.

Suomalaisten ja intiaanien hyvistä suhteista kertovia esimerkkejä on toki runsaasti muitakin. Esimerkiksi ojibway -intiaanit kutsuvat suomalaisia sympaattisesti vielä tänäkin päivänä nimellä madoodoowininiwag – ”he jotka saunovat paljon”. Toki vähemmänkin imartelevia nimiä löytyy, kuten ”sammakkonaamat”. Kerrotaan myös, että irokeesit omaksuivat jo varhain omiin hirsirakenteisiinsa savolaisen salvostyypin, joka poikkesi intiaanien omasta, ollen parannus entiseen. Vielä 1800-luvun lopulla sanottiin varsin totuudenmukaisesti suomalaisten puhuvan sujuvammin intiaanikieliä kuin englantia. Pohjois- ja Koillis-Yhdysvalloissa oli aikoinaan myös sanonta, ”Ulkona on niin kylmä, että siellä ei liiku kuin intiaani ja suomalainen.” Ja löytyipä Chicagosta vielä joitakin vuosia sitten ravintola, jonka oven vieressä oleva kyltti totesi, ”Sisäänpääsy kielletty intiaaneilta ja suomalaisilta.”

Känni

 

 

 

 

 

 

 

 

Metsää puilta?

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Omasta mielestäni edellä mainitut historialliset anekdootit kuvastavat sitä miten samankaltaisissa luonnonympäristöissä likeisillä teknologiatasoilla toimivat yhteisöt ja kulttuurit muistuttavat väistämättä toisiaan. Kun nämä kaksi kulttuuripiiriä sitten kohtaavat, on niillä taipumus ymmärtää toinen toistaan – varsinkin jos läsnä on muita, kulttuurisesti niistä suuresti poikkeavia yhteisöjä. Käsitykseni taustalla väikkyy varsin vahvana ympäristödeterministinen näkemys siitä, että kaikki pohjoisen havumetsän siimeksessä eläneet kansat ovat kehittäneet juuriltaan hyvin samankaltaista henkistä ja aineellistakin kulttuuria.

Ihmisasutuksen leviäminen maailmanlaajuiseksi edustaa varsin viimeaikaista vaihetta kehityshistoriassamme – prosessissa jota on leimannut satojen tuhansien vuosien aikana tapahtuneet varsin vähittäiset muutokset fysiologiassamme, ajoittaiset muutokset luonnonympäristöissä joissa olemme eri aikoina eläneet, sekä lopulta myös kiihtyvään tahtiin muutokset inhimillisessä kulttuurissa ja teknologioissa joita olemme vähitellen kyenneet luomaan. Nämä dynaamiset osatekijät – fysiologiamme, luonto ja luomamme kulttuuri – ovat kaikkina aikoina kiinteästi vaikuttaneet toisiinsa, muokaten meitä ja maailmaamme.

Jenkki-yo vm 1985.Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tämä prosessi on ollut omansa kaltainen, tuottaen hyvin tietynlaista kulttuuria ja hyvin tietynlaisen henkisen pohjavireen omaavia ihmisiä. Niinpä suomalaisen on mielestäni – hämmästyttävää kyllä – vielä tänäkin päivänä keskimäärin helpompi ymmärtää intiaania kuin anglo-amerikkalaista perusjenkkiä. Samalla tapaa uskon suomalaisen ja vaikkapa poronhoitajanenetsin väliltä löytyvän yhteistä pohjaa helpommin kuin suomalaisen ja vaikkapa iranilaisen maanviljelijän kohdalla. Kyseessä on tietenkin yleistys, mutta sellaisenaankin vähintään yhtä totuuden särmää heijasteleva.

Lopuksi kannattaa muistaa, että ihmiset ovat pohjimmiltaan kaikkialla hyvin samankaltaisia olentoja. Emme siis ole samasta muotista tehtyjä olentoja, mutta emme myöskään niin kovin erilaisia. Kyse onkin aina harmaan eri sävyistä, jotka tilanteesta riippuen voivat saada musta-valkoisemman luonteen. Myös siinä piilee eräs totuus – relativistinen, mutta subjektin näkökulmasta absoluuttinen (!) totuus jota on vaikea kenenkään kieltää.

Ehkäpä todellinen taito tulla kaikkien ihmisten kanssa toimeen onkin kykyä kohdella jokaista vastaantulevaa muilta planeetoilta saapuneina tyystin vieraina olentoina, joilla kuitenkin on sataprosenttisesti sama lajibiologinen ja lajipsykologinen tausta. Näin emme hämmästyisi mistään eroista ja eriskummallisuuksista, samalla kun voisimme hymyille yhteisille lähtökohdillemme. Loppujen lopuksi, kaikki me olemme metsästä tulleet. Vai pitäisikö sanoa puusta pudonneita?

Komissa 1990-luvun alussa.

2 Comments leave one →
  1. October 25, 2009 12:52

    Kyllä se tosiaan näin on aina ollut. Joskin naima- ja muiden kauppojen lomassa… Erittäin hyvä johdatus konfliktiarkeologian näkökulmaan on “Constant Battles”, kirjoittajanaan Steven Le Blanc. Itse pidän kirjaa todella hyvänä. Löytyy mm. Amazonilta (http://www.amazon.com/Constant-Battles-Why-We-Fight/dp/0312310900)

  2. October 24, 2009 22:02

    “Voisimme hymyillä yhteisille lähtökohdillemme”. Heh! Näinhän ihminen/caveman on aina todistetusti tehnyt toisilleen; hymyillyt ja sen jälkeen lyönyt nuijalla päähän tai ampunut 7.62 mm luodin otsaan…

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: