Skip to content

“Aarniometsät – onko meillä niitä?”

February 14, 2010

Suomen luonnonsuojeluliiton Satakunnan piirin 40-vuotista työtä ja Ala-Satakunnan ympäristöseuran 30-vuotista taivalta juhlistettiin tänään (13.2.) Eurassa mielenkiintoisen seminaariohjelman myötä. Puhumassa Suomen ja vähän maailmankin metsäasioista olivat mm. metsähallituksen luontopalveluiden Lasse Lovén, metsänomistajaliiton Markus Nissinen, sekä ympäristöfilosofi ja kalastaja Pentti Linkola. Tilaisuuden päätti Suomen luonnonsuojeluliiton (SLL) puheenjohtaja Risto Sulkava.

Kuten olettaa voi, eri puheenvuorojen ääripäiden välillä oli melko suuri näkemysero sen suhteen mikä maamme tilanne on metsien osalta – jo siinäkin suhteessa kuinka paljon metsää maassamme ylipäätään on? Viime mainitut näkemyserot olivat seurausta siitä miten eri tavoin eri puhujat ´metsän´ määrittelivät. Metsänomistajapuolen edustajalle tuntui metsäksi riittävän puita kasvava alue, kun toista ääripäätä taas edusti Linkola toteamalla että ainoastaan ikimetsä on metsää. Kaikki muu on ihmisen häiritsemää puista aluetta tai ns. puupeltoa.

Alkupuolen puheenvuoroissa painotettiin ymmärrettävästi alueellista tilannetta. Esimerkkinä mainittakoon, että SLL:n Satakunnan piirin Raimo Hakila mainitsi Lounais-Suomen metsistä olevan vain 1,5 % tiukasti suojeltuna. Jokainen ymmärtää, että tällaisilla prosenteilla tilanne on kestämätön biodiversiteetin ylläpitämiseksi. Laajemminkin tilanne on sietämätön, sillä maamme eteläboreealisella alueella suojeltujen metsäalojen prosenttiosuus on vain yhden korvilla, Pohjanmaan, Oulun seudun ja itäisen Keski-Suomen alueilla luku vaihtelee 2,6:sta 4,3:een prosenttiin, eikä tilanne Kainuun ja Etelä-Lapinkaan alueilla ole kuin noin 10 %. Vasta käsivarressa ja aivan ylälapissa on lukema huojentavat 66 %.

Metsähallituksen Lasse Lovén kiinnitti omassa puheenvuorossaan mielenkiintoisella tavalla huomiota aarniometsän kulttuurirooliin ja vahvaan asemaan osana suomalaista identiteettiä. Hän totesi termin ´aarniometsä´ kuvaavan nykyään juuri tätä ihmisen ajatteluun ja kokemiseen liittyvää puolta metsästä, kun metsäntutkimus ja tiede taas puhuvat asiasta tietyin kvalitatiivisin ja kvantitatiivisin määrein. Lovénin puheessa vilahti ainakin allekirjoittaneen mielestä ajatus erityisen arvokkaiden ikimetsien kuten aarniometsän kaltaisiin alueisiin liittyvien lehtojen kulttuurisen ja sosiaalisen roolin vahventaminen osana metsiensuojelun uusia keinoja. Allekirjoittaneelle tuli väistämättä mieleen ajatus suomenuskoisten uhrilehdosta tai pyhästä lehdosta, mutta ne ajat lienevät vielä kaukana tulevaisuudessa jolloin joitain pieniä osia vanhaa metsää suojeltaisiin kotoisia uskonnollisia tarpeita silmällä pitäen.

Osa puheenvuoroista esitteli ns. luonnonarvokauppaa (mm. METSO-hanke), jonka periaatteiden mukaan yksityinen metsänomistaja voi saada rahallisen palkkion siitä että hän rauhoittaa osan omistamastaan metsästä. Kyse voi olla määräaikaisestakin toiminnasta, ja tällaiset pehmeämmät keinot (verrattuna vaikkapa Naturaan) vaikuttivat saavuttaneen ainakin joitain pieniä edistysaskeleita alueellisessa metsiensuojelussa.

Ala-Satakunnan ympäristöseuran Seppo Varjosen esittelemä Metsola-alue jäi parhaiten esitellyistä suojelualueista mieleen. Kyse on 18 hehtaarin, osin lehtomaisesta vanhasta metsästä koostuva ja vain 2,5 km Euran keskustasta kaakkoon sijaitseva metsäalue, jonka puulajistoon kuuluu mm. lehtokuusama ja korpipaatsama.

Sitten olikin illan tähtiesiintyjän eli Pentti Linkolan vuoro. Vanhan “Suomi elää metsästä” -väitteen Linkola kumosi heti kärkeen todeten, että Suomi on aina elänyt pikemminkin maataloudesta, kalastuksesta, mehiläishoidosta ja marjojen sekä sienien keräilystä. Rakennustarpeet on toki saatu metsästä, mutta Suomessa on hänen mukaansa hyväkuntoisia taloja noin 20 miljoonalle ihmiselle. Tämänkään vuoksi metsää ei tarvitsisi Linkolan mukaan kaataa enää lainkaan. Linkola siis pyrki palauttamaan mieliimme, että metsänkäyttö on palvellut ennenkaikkea muita kuin ensisijaisia inhimillisiä tarpeitamme – ts. mahdollistanut puita tappamalla kansallisen ja yksityisen vaurauden jota on sitten käytetty muihin luontoa tuhoaviin toimiin eli nykyakaiseen elämäntapaan lukemattomine turhakkeineen. Metsäteollisuustahojen suosima lausahdus “kirves on metsän paras lääke” oli toinen väite minkä Linkola kumosi heti kättelyssä. Onhan selvää, että kun metsä jätetään rauhaan se palaa ikiaikaiseen muotoonsa eli aarniometsäksi 200 – 300 vuodessa. Muita ´hoitotoimia´ ei tarvita. Hän tosin muistutti, että edes täysi rauhoitus ei enää palauta biodiversiteettiä entiselleen, sillä valtava osa eliölajeista on jo kuollut sukupuuttoon ja muiden lajien elinkelpoiset kannat ovat maantieteellisesti liian kaukana palatakseen.

Pentti Linkolan metsäkauppa herättää huomiota.

Virkistävä lisä tapahtumaan oli Linkolan luonnonperintösäätiön puolesta harjoittama ikimetsien myyntipiste kahvitauon aikana. Seminaarivieras saattoi metsiensuojelutoimintaa tukeakseen lunastaa 20-100 eurolla itselleen tietyltä em. säätiön omistamalta alueelta maata puineen. Kerätyt rahat säätiö käyttää aina uusien metsäalueiden ostoon.

Tapahtuman päätti Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkavan esitys, joka kiinnitti huomiota globaaliin metsiensuojelutilanteeseen, sekä siihen mitä yksittäinen ihminen voi tehdä metsiensuojelun hyväksi. Sulkava toi esille mm. sen, että Suomessa metsiensuojelutilanne ja lajikato on aivan yhtä huonolla tolalla kuin vaikkapa sademetsissä. Esimerkiksi etelärannikoltamme on hävinnyt sadasta uhanalaisesta eliölajista tutkimusta varten vertailun kohteeksi asetetusta ryhmästä lajisto kokonaan. Hämeeseen ja länsirannikolle sekä Pohjanmaalle mentäessä lajistosta on hävinnyt peräti puolet, kun taas Itä-Suomessa ja pohjoisessa tilanne on parempi. Vastaava sukupuuttoaalto koettiin 65 miljoonaa vuotta sitten.

Risto Sulkava (SLL) kahvitauolla.

Sulkava (kuten Linkola ennen häntä) muistutti myös, että metsien ikä vaikuttaa metsän sitomaan hiilivarastoon suuresti. Tämä tapahtuu puuston kokonaismäärän sekä maaperän kautta. Itse asiassa yli puolet metsään sitoutuneesta hiilestä on varastoituneena maaperään, kun taas puusto sitoo hiiltä noin 200 kg per kiintokuutiometri. Samaan hengenvetoon hän kertoi, että 100.000 suomalaisen vuosittaisten hiilipäästöjen sitominen metsiin seuraavan 100 vuoden ajaksi vaatisi 220.000 hehtaaria metsää. Lukema vastaa 0,67 prosenttia maamme pinta-alasta. Toisaalta kaikkien suomalaisten 30 vuoden hiilipäästöjä vastaavan hiilimäärän sitominen metsään vaatisi Suomen metsien puumäärän nostamisen kaksinkertaiseksi. Maaperän sitomaan hiileen liittyen Sulkava sanoi selkeästi: “Turpeenpoltto on lopetettava!”

Lopuksi Sulkava heitti ilmaan kysymyksiä, kuten miten metsäluontoa pitäisi suojella? Tavoittelemmeko ´kaunista´ metsää (eräänlainen henkilökohtaisten illuusioiden keskiarvo) vai ´monimuotoisuutta´ (hämärä tiedetermi)? Hän kysyi myös onko metsänomistaja myötätoimiva kansalainen, vastustaja-aktiivi vai kyykytetty alamainen?

Kaiken kaikkiaan seminaari vahvisti allekirjoittaneen käsitystä siitä, että Suomessa ollaan aktiivisia metsiensuojelun saralla. Toisaalta asetetuista tavoitteista on jääty kirkkaasti ja tulevaisuus näyttää synkältä. Tästä huolimatta taistelua on jatkettava, sillä mitä muutakaan me voimme tehdä?

Joku kysyi hauskasti, että voiko Linkolalta metsää ostettuaan liittyä metsänomistajaliittoon? Vastaus oli kyllä.

4 Comments leave one →
  1. February 15, 2010 00:56

    Kiitos kiitoksesta Mikaela! Itsellenikin jäi pohdittavaa pitkäksi aikaa.

  2. Mikaela Vuorio permalink
    February 14, 2010 22:40

    Olipas loistavasti laadittu juttu. Ja paljon uutta tietoa sekä pohdintaan jäävää murusta. Kiitos kirjoittajalle!

  3. February 14, 2010 22:22

    Kiitos kommentista, oikeassa olet… Näyttää siltä, että aivan liian moni metsähakkuita puolustava ja metsäteollisuuden etuja ajava henkilö vilpittömästi luulee meillä olevan metsiä mielin määrin, sillä “…onhan meillä tuolla puita vaikka millä mitalla!” Puita tosiaan on Suomessa aika paljon, mutta todellista metsää ei enää nimeksikään. Näin ollen moni ei ikäänkuin näe ´metsän puutetta puilta´.

    Todellinen metsäekologia on jotain aivan muuta kuin samanikäisiä rivissä seisovia kuusia. Talousmetsä on kuitenkin yleisin metsä-, vai pitäisikö sanoa tosiasiat tunnustaen puualuetyyppimme, ja taistelu luonnontilaisen metsän puolesta tuntuu lohduttomalta. Kun biodiversiteetti katoaa, häviää joukosta myös kaiken aikaa ns. avainlajeja. Riittävän suurten ja ikävä kyllä monille meistä huomaamattomien muutosten jälkeen Sulkavan mainitsema korttitalo kaatuu.

  4. Pirjo permalink
    February 14, 2010 21:34

    Hyvä ja mielenkiintoinen juttu, niinkuin oli seminaarikin!
    Metsä on luonnontilassa sellainen monimuotoinen ekosysteemi, jonka kaikkia osia ja niiden merkitystä systeemin toiminnalle ei voida edes tietää. Sulkava puhui metsän ekosysteemistä ‘korttitalona’, joka kyllä romahtaa jos siitä poistetaan tarpeeksi kortteja. Toimiva metsä tarvitsee kaikenlaista pieneliöstöä ja öttiäisiä. Se että meillä Suomessa kasvaa tällä hetkellä paljon puita, ei tarkoita sitä että meillä olisi paljon ‘oikeata’ metsää. Tottahan maassa melkein aina jotain kasvaa, puitakin, mutta juuri nuo ‘puupellot’ ovat kasvistoltaan yksipuolisia ja eliöstöltään köyhää.
    Ne jäljellä olevan ikimetsäsaarekkeet mitä meiltä tästä maasta löytyy, tulisi kyllä pikimiten saada suojeluun.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: