Tulkinnasta todellisuuteen – suomenuskoista pohdintaa

Pohtiessani Kalevalastakin tutun Ilmarisen roolia sekä jumalana että kulttuuriheeroksensa, mietin miten vanhassa runo- ja loitsuperinteessä tulevat tavalla tai toisella aina molemmat puolet esille useimpien keskeisten hahmojen osalta. Tästä johtuen lukija saattaa jäädä kahden eri tulkintavaihtoehdon väliin ikään kuin nalkkiin. Miten yhdistää alkumyytit ja niiden jumalinen perusolemus kalevalaisessa maailmassa tapahtuvaan arkisempaan kertomusperinteeseen sankareineen? Mihin kokija voi kohdistaa uskonsa? Miten tulkita vanhoja lauluja ja löytää omaan uskontoelämäänsä niistä se keskeisin?

Mielestäni kulttuuriheeroksen kaavuissa toimivat Ilmarinen, Väinämöinen jne. ovat jumalia, riippumatta kuvatusta tapahtuman luonteesta tai tapahtumapaikan näennäisestä arkisuudesta. Samalla näen, että kertomus- ja loitsuperinteemme maantiede on pyhää maantiedettä ilman merkityksellisiä yhtymäkohtia arkimaantieteeseen. Näin ollen pohdinnat vaikkapa Pohjolasta tai Kalevasta jossain päin nykysuomea sijainneina esihistoriallisina tai historiallisina alueina ovat turhia.

Kun hyväksymme runolaulujemme keskeisten toimijoiden jumalallisuuden sekä tapahtumapaikkojen myytillisyyden, seuraa kysymys mistä kalevalaiset tapahtumat – siis muut kuin selkeät alkumyytit – sitten kertovat? Kysymys ei mielestäni ole meidän maailmaamme kauan sitten laskeutuneiden jumalien seikkailuista keskuudessamme, sillä tulkinta esihistoriallisesta, historiallisesta tai edes myyttisestä kulttuuriheeroksesta pätee ainoastaan pintatasolla, esimerkiksi moraalisena tai eettisenä opetuksena, tai jopa jonkinlaisena ajanvietteenä.

Koskapa runomme eivät kuvaa ´todellisia´ tapahtumia myyttikerroksiin kietoutuneena, vapautuu niiden laulaja sekä kuulija tulkitsemaan niiden viestin henkilökohtaisesti, pakottomasti omalla kokemushetkellään ja juuri nyt. Mielestäni kyse on ainakin osittain joidenkin kirjoittajien esille tuomasta psykososiaalisesta Kalevalan tulkinnasta, mutta menen omassa pohdinnassani vieläkin pidemmälle…

Sammon taonta (Gallen-Kallela 1893)

Tulkintani on tämä:

Runojemme paikat, tapahtumat ja toimijat ovat tässä ja nyt, kaikkialla ja joka hetki. Ei siis ole olemassa meitä ja meidän aikaamme sekä ikiaikaisten laulujemme tapahtumia erottavaa kuilua. Jokainen hetki elämässämme on `Kalevalaa´, ja jokainen hetki ja kokemus voi saada merkityksensä sekä tulkintansa muinaisiin runoihimme nojautuen. Samoin jokainen kokemuksemme voi olla pyhä, sillä jokainen meistä elää koko elämänsä ´Kalevalassa´, keskellä jumalien ja väkien läpihenkimää maailmaa. Jumalamme ovat täällä ja nyt.

Runot kertovat siis sekä jumalistamme että meistä, ja jokaisesta meitä edeltäneestä sukupolvesta aina ihmiskunnan alkuhämäriin asti. Ne kertovat sinusta ja minusta, olit sitten keskellä metsää tai töissä tietokoneen äärellä. Vanhat laulumme sanojensa myötä sitovat meidät tähän maahan ja yllämme olevaan taivaaseen sekä jumaliimme, pyhittävät kaiken ja ohjaavat ymmärrystämme ja kokemustamme oivaltamaan asioiden syvemmän luonnon. Ne tarjoavat keinoja parantua ja parantaa, sekä löytää jumalien kosketuksen kaikkialta ympäriltämme. Laulumme antavat meille sanat tämän kaiken ilmaisemiseen ja ulostuontiin, loitsumme antavat meille sanat asioiden muuttamiseen, ja perinteemme antavat meille muodon ja rituaalit tehdä tämä kaikki käsinkosketeltavasti olevaksi. Olemme kaiken aikaa lauluissa läsnä, jumalten ja henkivoimien keralla.

Olen suomenuskoinen ja palvon karhua, metsän isää… Uhraan sille, käyn Tapion pöytään, ja matkaan maailmojen väliä sekä tätä maailmaa. Samalla kun hengitän ja hikoilen ja saunon ja kävelen ja tapan ja laulan, elän elämääni tosi- ja mielimetsässäni, nousen seisomaan ja ylpeänä näen kultaisten runosanojen leijuvan täältä kaukaisuuteen. Riittää kun ojennan käteni ja olen kiinni iättömässä olemisen virrassa.