Skip to content

Muistiinpanoja altruismista

February 17, 2010

Geenit vaikuttavat yksilöiden ominaisuuksiin, jotka puolestaan vaikuttavat yksilön lisääntymismenestykseen. Geneettiset ominaisuudet tietenkin periytyvät jälkeläisille, joten ne geenit jotka parantavat kantajansa lisääntymismenestystä, yleistyvät muiden geenien kustannuksella.

Kun muistetaan yllä oleva logiikka, on selvää että omiin jälkeläisiin tai puolisoon kohdistuva altruismi on biologiselta pohjaltaan ´itsekkäiden´ geenien ohjaamaa toimintaa. Joskus jopa omaan ryhmään tai populaatioon kohdistuva yksilön altruismi pohjaa tähän – toki eliölajista riippuen. Kyse on ensimmäisen kohdalla ns. sukulaisvalinnasta ja jälkimmäisessä vaikkapa mehiläisten ja muurahaisten kohdalla ryhmävalintaan liittyvästä asiasta, joka kuitenkin ao. lajien lisääntymisstrategioista johtuen palautuu sukulaisvalintaan. Näissä tapauksissa puhutaan evolutionaarisesta altruismista geenitasolla. Evolutionaarisen altruismin ongelma syntyy kun eri tasojen – geenit, yksilöt, ryhmät, populaatiot – välillä on intressiristiriita.

Altruismi (ransk. altruisme, lat. alter eli “toinen”) tarkoittaa epäitsekästä toimintaa muiden auttamiseksi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.

Erilaiset peliteoriat, seurausetiikan tutkimukset jne. ovat tuoneet esille monia itsekkäitä altruismin muotoja. Voidaan esimerkiksi sanoa, että uhrautumisella muiden hyväksi saatetaankin tavoitella sosiaalista asemaa ja mainetta. Samalla teoreettisen tutkimuksen keinoin voidaan osoittaa, että altruismin pitäisi missä hyvänsä populaatiossa vähitellen kadota, samalla kun kehityslinjan missä itsekkäät yksilöt yleistyvät pitäisi johtaa usein jopa populaation sukupuuttoon. Mistä oikein on kysymys? Miten altruismia voi olla edes olemassa? Siitä näyttäisi olevan hyötyä populaation kannalta, mutta sen pitäisi toisaalta hävitä alempien hierarkiatasojen tiimellyksessä.

Ilmiötä selittää ryhmävalinnan ns. Simpsonin paradoksi. On nimittäin havaittu, että itsekkäät yksilöt ovat kelpoisia osapopulaatioissa, mutta eivät välttämättä koko populaatiossa keskimäärin. Ryhmävalinta edellyttää, että populaatio on A) jakautunut osapopulaatioihin (ryhmiin), joissa altruistien osuus vaihtelee. Jos populaatio on yhtenäinen, valtaavat ei-altruistit sen. Lisäksi ryhmävalinta edellyttää B) ryhmien ajoittaista hajoamista ja uusien ryhmien muodostumista tai ryhmien lisääntymistä ‘siirtokuntien´ avulla – muutoin ei-altruistit valtaavat ajan mittaan ryhmät. Lisäksi vaaditaan C) korrelaatiota; altruistien tulee kohdata toisensa useammin kuin olisi odotettavissa jos he kohtaisivat pelkästään satunnaisesti. Korrelaation mekanismina voi toimia mm. sukulaisuus (ns. sukulaisvalinta), kaltaisen tunnistaminen (heimo, alakulttuurit, intressiryhmät, uskonnolliset ryhmät jne.), korrelaatio suhteessa ympäristömieltymyksiin, sekä alueellinen sijainti.

Ryhmä tulee identifioida piirrekohtaisesti vuorovaikutusten perusteella (ei esimerkiksi vain spatiaalisen sijainnin myötä). Ryhmät voivat olla hyvinkin lyhyikäisiä, tärkeää on ryhmän jäsenten ‘yhteinen kohtalo’. Ryhmävalinta toteutuu kun altruistin panos ryhmän kelpoisuudelle on riittävän suuri suhteessa altruistisen strategian kustannuksiin ryhmän sisällä. Ryhmävalinnan tulos on aina kompromissi ryhmän sisällä tapahtuvan yksilötason valinnan ja ryhmien välillä tapahtuvan ryhmävalinnan välillä. Tätä käytännössä tapahtuu, jolloin ryhmävalinta voi toimia evoluutiotekijänä myös ei-altruististen piirteiden kohdalla.

Ns. vastavuoroinen altruismi on altruismia, jonka motiivina on saada vastavuoroisesti altruismia toiselta yksilöltä auttamalla ensin tätä. Vastavuoroiselle altruismille on annettu ainakin kolme ehtoa: 1) toiminnan pitää auttaa saajaa, mutta aiheuttaa jonkinlaisia kustannuksia antajalle, 2) vastapalveluksen täytyy toteutua vasta viiveellä ja 3) sen toteutumisessa pitää olla epävarmuutta. Vastavuoroinen altruismi vaatii yksilöltä täten muun muassa muistia, pysyviä suhteita ja vakautta.

Peliteorioihin liittyvä vangin dilemma osoittaa, että huijaus kannattaa vain jos todennäköisyys kohdata sama ´vastapelaaja´ on pieni. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että mitä pienempi ihmisyhteisö, sitä kannatavampaa myös yksilön kannalta on reilu peli – siis altruismi. Ilmiö liittyy ja palautuu vahvasti ryhmävalintaan.

Todellista altruismia on usein vaikea erottaa, sillä useimmiten epätsekkäiltä vaikuttava toiminta on joko porkkanan tavoittelua tai kepin välttelyä. Näyttää kuitenkin siltä, että nimenomaan ryhmätasolla toteutuva altruismi on usein todellista. Tällöinkin kyse on usein geenien (sukulaisvalinta) ja ryhmässä toimivien yksilöiden (sukulaisvalinta, peliteoriat) itsekkyydestä, joka vain näyttää altruismilta. Näin ei kuitenkaan aina välttämättä ole. Luonnonvalinta on varmistanut lajimme säilymisen tuottamalla yksilöitä, joista on hyötyä monissa erilaisissa tilanteissa. Lienee niin, että tarvitsemme sekä altruisteja että itsekkäitä yksilöitä.

No comments yet

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: