Skip to content

Ovi teennäisyyden taakse

February 10, 2014

Yksisarvisten kimallepieruja henkoilevat vanhat sielut vetävät lärviinsä keijukaisten ilonkyynelillä makeutettua sateenkaaritahnaa ja puhaltavat ikävänpidon viimeiset väreet puunlatvojen taa kauas pois. Nuotio on tehty päin helvettiä ja maanomistajan lupaa ei ole. Leirin keskellä ylpeänä kohoava intiaaniteltta on etnologisessa mielessä myötähäpeää huokuva, mutta tärkeintä on kaiken elollisen isohalibileet jotka eivät koskaan lopu. Kunhan oivallat että rahaa ei voi syödä, hei.

Eipä aikaakaan kun huovutetuista aurinkolaukuista kaivetaan esille aamukasteessa ladatut eläinratakristallit, joiden kuiskaamat kasvisruokavinkit johtavat mahlaa tiukkuvien villiheinien ääreen. On aika kiittää äitimaata, nuuhkia ojanpohjia, rummuttaa rauhan puolesta ja nussia huolet pois. Myöhemmin jaetaan kokemuksia, tunteita ja ihan vitun kalliita tuontimarjoja. Kuusi vuotta paastonnut valoruoka-anorektikko pyhittää sademetsäveden, mikä lapsekkaalla hartaudella hörpitään karmakukkien terälehtikupposista. Tähtitaivaan puhjetessa täyteen loistoonsa, alkaa elämästä ja aineista päihtynyt jammailu, joka päättyy hiljentyvien kosketteluryhmien kollektiiviseen höyhenhiplailuun ja meridiaaniaaltojen hellään oikomiseen. Ennen nukkumaanmenoa unisieppaajat asetellaan huolella asemiinsa, ja paikalla käynyt palotarkastaja toivoo pois lähdettyään olevansa vaihtoehdossa mukana. Mutta kotona odottaa sähkösaunan lämmitys, “Huuda urpo mikkiin!” -ohjelman loppukarsinnat, sekä veroilmoituksen laatiminen.

Lennän kohti kotia ja matkallani katson alhaalla kiemurtelevia automatoja, loppumattomia puupeltoja ja ihmisvihamarkettien väsyneitä parkkipaikkoja, mutta noustessani ylemmäs kirkkaus valtaa alaa. Tahtomattani kaikki liudentuu ja saan vedettyä henkeä. Tajuan rakastavani koko ihmiskuntaa sen kaikista murhaavan typeristä oivalluksista huolimatta.

Joo joo, lähiöpubien kuulapäät meuhkaa lökäpöksyille, ja poliisin kysyessä nakkikioskilla tapahtuneen tappelun syytä, saa se vastaukseksi absurdin litanian pipojen tuomittavuudesta. Ja joo joo, rautakangen niellyt eduskunnan puhemies on virantoimittamisen musta aukko, josta karkaa ainoastaan sata vuotta sitten relevantteja käytösnuhteita. Joopa joo, keskiluokka vetää keskinkertaisissa juhannustansseissa keskenään keskiolutta ja syyntakeettoman umpikännin turvin kourii valuvien meikkien ja huonojen vitsien kera hikisiä kyrpiä, perseitä ja tissejä, lainalla ostettujen matkailuautojen sumentuessa näiden apinoiden huohottamisesta.

Joo joo, nirppanokkainen ja liikaa ajatuksia päähänsä saanut kulttuurisihteeri liihottelee huiviensa ja huovutettujen pallorintakorujensa kanssa henkisen aarikan kautta Vittulanperän lantafestivaaleille, hiplailee puisia korviksiaan, sekä mielessään viiltelee menetettyjen Pariisinvuosien ranteita. Ja kyllä, organisaatiohumalassa pönöttävä ja ikuista asemasotaa käyvä pikkusieluinen taloyhtiöaktiivi puhisee tuohtumustaan pensasaidan väärästä väristä, samalla kun itsesääli ja häpeä pikkujouluissa tapahtuneesta avautumisesta korventaa taksikuskihousujen ja mieskävelykenkien väistämättä lihovaa omistajaa. Ja joo, skandinaavisen ilmavassa ja vaaleasta puusta raiskatussa sovinnaisessa paritalossa 1,7 lasta, Nordeaksi nimetty kultainen noutaja ja kaksi elävää heterokuollutta käyvät läpi päivittäin toistuvaa rituaalia, missä sekoittuu viimeinen lausumaton toivo ja taulutelevision takaa kurkkiva itseinho.

Ja joo joo joo, laillisuusmiehet kiinnittävät laatikkopersoonallisuutensa naulapyssyillä kättä lippaan, tunkevat sinivalkoisia kynttilöitä joka saatanan rakoon ja marssivat kohti suomalaisuuden poissulkevaa ja jähmeää ydintä. Ja tosiaan joo, kansakunnan eliitti lapioi toistensa kurkkuun palaverikakkua ja pikkupikkuhäkeissänsä ruoskittua pestokanaa. Etova erinomaisuus ja olkapäilletaputtelu huuhdellaan alas kuplivilla kokkareilla, missä kameroille kerrotaan pohjoismaisen muotoilun ja sopeuttamisen kestävyysvoitosta, sekä uudenkarheista uskottavuuden keskitysleireistä.

Kyllä… Katson itseäni peilistä ja totean olevani osa tätä kaikkea. Kaikkea mitä vihaan, ja kaikkea mitä rakastan. Kuulun yhteiskunnalliseen metakeskustaan, kaiken yläpuolelle asettuvaan itseriittoiseen radikaaliryhmään, jonka tulevaisuusmanifesti rakastaa draamaa ja toistuvasti epäonnistuvaa elykeskusgotiikkaa. Elän kulttuurihäirinnän suolihuuhteluista ja ehdottoman merkityksettömistä muistiinpanoista. Ehkä kukaan ei ole oikeassa, tai ehkä kaikki ovat oikeassa. Jäljelle ei oikeastaan jää muuta kuin kaino yritys rakastaa itseään, ja kun se on havaittu vallitsevaksi tilaksi, oven hauras avaaminen muille.

No comments yet

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: