Skip to content

Syntyemo

February 11, 2014

hiilloksen joka nystyrällä paistaa pieni uhmakas aurinko
maailmaa ympärillään himoten korventaa
ja vienojen savuvirtojen äkkiä poksahtaessa
palava luu tummuu tietä näyttäen
uteliaana minusta johonkin viittaa
vastuun jäädessä itselleni

en uskalla kohentaa vaan tuijotan mykistyneenä
salaperäistä kodan tulikeskustaa
jonka jokainen ilmitaso kätkee sisälleen
kymmenentuhatta todellisempaa
ja aistiessani ne kaikki
pakahdun pakahdun pakahdun

savuaukon takaa kirjokansi
pitää omaa kylmää todistustaan
ja rasvantuoksuja mankuvat menneiden henget
narahtelevat katolla heimoa kannatellen
ja joskus niin täydellisen hupsuina että en voi kuin nauraa
tämän ylläpidon ja vieraanvaraisuuden uhrina

autuaana ikikierron voimasta
en ole liikahtanut kokonaiseen vuoteen
ja vasta lysypysyssä viimein maadun
kasvatan juuret ja latvat ja lehtikääreet ylleni
rummunkalvon viimeisen väreen viimeisen väreen
hiipuessa aallonhäiveinä
ja lävitseni liukuen

ajaton saa äkkiluonteen ja luonnon jok’ikinen
ja kaikkinainen kattavuuden pohjaton olo
syöksyy päähäni ja saa sen varvut sulamaan
matkan jatkuessa jokaisen marjani sinivarjoon
kautta kipeimpien oksieni
aina korkeimmalle vuorelleni

lihasten liekeissä leikkii ja huutaa pieni neito
joka omistaa meidät kaikki ja jolle olemme
kaiken velkaa

avaan silmäni ensimmäistä kertaa koskaan
ja näen niiden takaa siintävän ikuisen
ja armottoman maailmanhymysi
alkulaulu huulilla

Iro!

No comments yet

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: